Ilon yllättämän löysin uuden kirjan C. S. Lewisilta: vuonna 1956 alunperin ilmestynyt, Lewisin viimeinen kaunokirjallinen teos on vihdoin käännetty suomeksi ja vuoden 2013 lopulla julkaistu!
Uskomattomalla odotuksella tartuin kirjaan kirjaston uutuushyrrästä, enkä edes ihan heti aloittanut lukemista, sillä halusin pitkittää tuota hetkeä, nautiskella ensin siitä ilosta, että vielä löytyi omalla kielelläni lempikirjailijani teos, josta en ollut mitään tiennyt!
Luettuani kirjan kertaalleen läpi, en voi sanoa, että ymmärsin mistä siinä oli kyse, mutta sama tuttu kertojanääni ja sama hienovarainen tunnelma, sama sydäntäkoskettava tunne siitä, että olen jonkin tärkeän ja henkilökohtaisen äärellä, sai minut tuntemaaan oloni kotoisaksi ja läheiseksi kirjaa lukiessani.
Syvä ja tyytyväinen huokaus!
Lewis antaa toki sisältöä aivoille ja ymmärryksellekin, mutta minulle tärkeintä on hänen kykynsä tavoittaa sydämeni. Lukiessani hänen kaunokirjallista tekstiään minulla on sellainen tunne, että kuulen sanojen tulevan hänen sydämeltään, ja siksi niiden lukeminen on merkittävää ja tärkeää. Saan jakaa jotain, josta hän on ollut vakuuttunut ja vaikuttunut niin paljon, että hän on halunnut muotoilla sen sanomaksi, joka muodostuu kirjan sivuilta.
Nyt puuttuu siis enää ymmärrys... mutta niinkuin on sanottu: vain sydämellään kuulee parhaiten...
Ainut kriittinen kommenti koskee kirjan fyysistä ulkoasua: kun teksti on tärkeää ja rakasta, olisi kiva jos se saisi arvoisensa ulkoasukin! Eli esteetikko minussa olisi kaivannut kokonaiselämystä, myös kirjan sivujen ja kannen tarkempaa suunnittelua!
