Anna Misko: Armovuosi Minerva Kustannus, 2014)

Kiinnostavaa historiaa: papin leski saa armovuoden, jonka aikana hänen tuleva kohtalonsa mahdollisesti ratkeaa onnellisesti jos hän saa uuden elättäjän.

Romaani käsittelee tätä tilannetta.

Monia nyt jo muuttuneita käsityksiä tulee romaanin sivuilla esille, mm. valssin vaarallisuus, samoin uimataito aivan uutena käsitteenä ( ainakin säätyläisille).

Kaiken tämän kiinnostavan historiatiedon ohella tarina etenee selkeästi trilogian ensimmäisenä osana, jonka henkilöhahmoille alkaa odottaa lisää tapahtumia. Ajankohta on 1793, poliittista näyttämöä tässä vasta valmistellaan ja viitataan jo hieman tuleviin tapahtumiinkin.

Miellyttävä lukukokemus, jota aluksi vertasin Enni Mustosen (Kirsti Mannisen) Syrjästä katsojan tarina -trilogiaan, jopa Miskon eduksi: Mannisen teksti oli melko luetteloivaa ja kuivahkoakin, kun taas Miskon teksti tuntui raikkaammalta ja innostavammalta lukea. Tosin kun tarinasta alkoi puhjeta esiin harlekiinimaista seksuaalista kiihkoa ja sen viitteenomaista kuvausta, tuntui, että historiallinen tarina olikin vain pieni mauste tämän tunnelatauksen ympärillä.

Vahvaa kuvausta, henkilöiden kehityskaarien pohjustus on tehty taiten.

Muistikuva välähti myös toisesta historiallisesta, suomalaisesta ja erittäin jännittävästä tarinasta, nimittäin Välskärin kertomuksista... politttista historiaa ja rakkautta, ihmissuhdekiemuroita ja seikkailuja...Toisaalta, voisin vertailun vuoksi tutustua myös Laila Hirvisaaren Minä, Katariina - ja Me, keisarinna - kirjoihin, sillä tulevissa osissa ilmeisesti liikutaan Venäjän keisarinnan hovissakin. Siis, valmistautuessani seuraavaan osaan, joka on vielä vasta tulossa.  Ja jonka lukeminen on ihan itsestäänselvyys!          

Kate Kerrigan: Onnellisen avioliiton reseptejä ( Bazar Kustannus Oy, 2008)

Kaunis kansi, kaunis sisältö!

Lempeä tarina eri sukupolvien naisten elämästä, avioliitosta ja heidän suhtautumisestaan siihen.

Kannessa parisuhdeterapeutti Kari Kiianmaa hehkuttaa, miten "romaani puhuttelee lukijaansa ja auttaa ymmärtämään, miksi suhteen puolesta kannattaa taistella".  Ajattelen, että seuraamalla romaanin henkilöiden ajattelun kehittymistä suhteen alusta elämän loppupuolelle asti, saan ymmärrystä elämästä ylipäätään ja tajuan, miten ihminen kehittyy vuosien varrella ja miten kapea hänen ajattelunsa aluksi on. Onneksi on mahdollisuus lukea kuvitteellisten ihmisten elämästä asioita, jotka antavat viisautta todelliseenkin elämään.

Suosittelisin tätä  kaikille avioliittotyötä tekeville ja kaikille avioliittoaan pohdiskeleville!

Hauskaa oli myös seurata kahdessa aikatasossa kulkevaa tarinaa ja tajuta, miten maailma on vuosine saatossa muuttunut. Naisen - ja miehenkin! - asema samaten.

Sophie Hannah: Nimikirjainmurhat ( WSOY, 2014)

Hercule Poirot astuu luvan kanssa näyttämölle uudessa " Agatha Christie" -dekkarissa.

Perikunta on palkannut Sophie Hannahin kirjoittamaan lisää dekkareita, tässä ensimmäinen.

Minun mielestäni tyyli ei ollut samanlainen kuin Agathalla - ennemminkin mieleen tuli Robert Galbraith eli J. Rowlings.

Jännitystä riitti nykypäivän tyyliin jopa ihan liikaakin, mutta toisaalta, on Agatha Christie kirjoittanut muutakin kuin pelkkää leppoisuutta ja auvoisaa eloa pikkukaupungin puutarhaidyllissä. Etää ehkä tämä sitten on semmoinen kelvollinen manttelinperijätapaus!

Toisaalta tulin kyllä uteliaaksi Sophie Hannahin omasta tyylistä - taitaa olla tarpeen tutustua naisen omiin jännäreihinkin, että voi paremmin vertailla kirjoitusjälkeä.

Tuija Lehtinen: Traktori ( Otava, 2007)

Ihan mahtava "road trip": perintötraktorilla Kuopioon!

Kaikki, jotka ovat matkustaneet, tietävät, miten kiinnostavia ihmisiä tielle saattaa osua, joten Tuija Lehtisen kuvausta nuoren pojan kesämatkasta on aivan ihana lukea. Hauskoja tyyppejä, hyvää huumoria. Leppoisaa kesämenoa, jossa loppu on tietenkin kehityskelpoinen - nuorten kirja ei kaipaa automaattista onnea loppuun, sillä elämä on vasta edessäpäin ja paljon valintoja ja mahdollisuuksia vielä tulevina päivinä aukeamassa eteen...

Nora Roberts: Rakkauden kynnyksellä ( Gummerus, 2013)

Pikkutarkka Owen ainaisine listoineen, rento ja rohkea Avery vastapäisestä ravintolasta - siinä tämän kirjan päähenkilöt.

Kirja on toinen osa Nora Robertsin Majatalo-trilogiaa, jossa seurataan kolmen veljeksen ja heidän äitinsä Boomsboron pikkukaupunkiin remontoiman majatalon sekä erinäisten muiden paikkakunnan yritysten menestymistä.

Yrittäjien henkilökohtaisen rakkauselämän kautta, tietysti!     

Marja Orkoma: Lesti & Lautanen ( Kustannus-Mäkelä, 2013)

Tykkäsin.

Chick-lit-laatua, mutta kotimaiseen tapaan: ei turhia hörhellyksiä, vaan Anni Polvamaisia, reippaita nuoria naisia itsenäistymässä aikuisuuteen. Yrittäjyyden käytännön asiat ja arjessa selviäminen enemmänkin valokeilassa kuin miehet ja romantiikka. Niin kuin todellisuudessa yleensä onkin! Tapahtumapaikkana viehättävä Satakielilaakso, joka vaikuttaa melko lailla identtiseltä Suomen Naantali-nimiselle kaupungille...

Nora Roberts: Ovi sydämeen ( Gummerus, 2014)

Nyt on sitten Majatalo-trilogia saatu onnelliseen päätökseen, kun viimeinenkin Montgomeryn kolmesta komeasta ja monipuolisen taitavasta sekä tietysti luotettavasta veljeksestä on saatu avioliiton onnelaan! Tällä kertaa kyseessä oli Ryder, se hiukan jurompi tapaus...siksi varmaan jäikin viimeiseksi. Ja morsiamenaan majatalon emäntä Hope. Alkuteoksen nimi olikin hauskasti The Perfect Hope...

Kuulostanko kyyniseltä? Jos, niin se johtuu vain ja ainostaan siitä, että kyseessä on silkka suojautuminen siltä tosiasialta, että nyt ei ole enää yhtään ihanaa osaa tätä sarjaa odotettavissa,  nyyh... 

Janet Evanovich: Kymmenen oksalla ( WSOY, 2014)

Kyllä saa taas nauraa!

Huumoria riittää, kun stereotyyppinen machomaailma käännetään päälaelleen, ja surkuhupaisan hauskat arjen sankarittaret palkkionmetsästystoimistosta pääsevät tositoimiin!

Kirja on jonkun blogistin mielestä viihdettä, mutta minusta ennenkaikkea viihdyttävää sellaista! Nautin mm. sukupuoliroolien keikauksesta: roistoa ottaa kiinni hento nainen, joka ei fyysisesti kykene samaan kuin mies, mutta täysin samalla asenteella on kuitenkin liikkeellä. Tuntuu, että Evanovich on tietoisesti ottanut humoristisen asenteen luodessaan näitä klisee-asetelmia, ainoastaana sillä erolla, että päähenkilöinä ovat äärimmilleen viedyt, karrikoidut tyypit. Mummo Mazur esimerkiksi, ja koko naapurusto, joka tuo tavallisen kotirouva-armeijan machotaistelujen ympäristöksi. Tai Valerie häähuumassaan, transvestiitti Sally hääsuunnittelijanaan. Sally on sitten myös loppukohtauksen myyttinen sankari, Rambo-hahmo, joka ryntää paikalle ja saa hyvisten vaakakupin taas nousuun.

Tuntuu, että kerta kerralta tarinat vain paranevat - voi tietysti johtua siitäkin, että olen alkanut tunnistaa ja ymmärtää Evanovichin tyyliä!

Jokaisessa kirjassa on se hurjan karsea, raaka kohtaus loppupuolella, joka kai kuuluu lajityypin kaavaan. Ja siitä selviän, kun ajattelen mielessäni koko ajan: tämä on vain kirjan tarinaa, tässä aina tulee tämä kauhea kohta, se kuitenkin aina tulee kuntoon ja Stephanie on aina lopulta voittajana maalissa...Onneksi koko muu osa kirjaa on silkkaa naurua ja nautintoa!

Hurjan hellyttävää on myös lukea mies-nais-parisuhteen kehittymistä, näin hiukan päähenkilöitä vanhempana ja (mahdollisesti) kokeneempana. Siinäkin on jännityksensä: mitenköhän Evanovich seuraavassa teoksessaan suhdetta vie eteenpäin?

Mielikuvitus on mahtava ase!

Kåre Hallden: Cavakuningas ( Tammi, 2014)

Raakaa murhaa, Da Vinci -koodimaista jännitystä, tällä kertaa Espanjassa, jonne Isabelin oli muutettava aiempien, Ranskassa Samppanjaruhtinas -kirjaan sijoittuvien onnettomien tapahtumien takia. Avioliitto ruotsalaisen miehen kanssa on jo vakiintunut, lapsi syntynyt ja uusi elämä aloitettu uudessa ympäristössä. Vanha, kirouksen omainen kohtalo tuntuu kuitenkin seuraavan Isabelin kannoilla edelleen...

Laskelmoitua viihdettä, tunnistettavan taitavaa toki. Luottokirjailijaksikin voisi Kåre Halldenia kutsua, sillä laatu on selkeästi kohdallaan. Melko yllättävän ydinvoimakriittinen juoni, joka ei tunnu pelkästään cava-viininen markkinoinnilta, kuten edellinen teos samppanjan suhteen...mutta ehkä Hallden onkin samppanjaviljelijä, ja cavan tuottajat ovatkin hänen kilpailijoitaan...?

Tuija Lehtinen: Armon aika ( Otava, 2014)

Marraskuu. pimeää...väsyttää....! Siksi varmaan luen pelkkää viihdettä.
Aluksi tämä Tuija Lehtisen uusin vaan oli nii-iin karmean rutiininomainen, etten oikein päässyt edes alkuun. Pienen pakon edessä, ja kun ei muutakaan kotona luettavana ollut, sain sitten loppuun asti tarinan luettua.

Taattua ja tavanomaista Tuija Lehtistä! Vihjauksia naistenlehdistä ja teeveestä tuttuihin hahmoihin, joiden nimetkin on mietitty kovin rutiinimaisesti. Tosin se on tavallaan hänen tavaramerkkiään ja ehkä jopa tietyllä tavalla hauskaakin.

Minulle mielenkiintoista oli apteekkiympäristö, jonne tapahtumat oli sijoitettu - vieras maailma, tuttu ainoastaan asiakkuuden kautta. Oli kivaa lukea siitä työyhteisöstä!

Ihan kelvollinen. Kovin suosittu, jota kyllä hiukan ihmettelen...    

Roberts, Nora: Avaimet onneen ( Gummerus, 2012)

Hauskaa vaihtelua, että päähenkilönä on mies! Vahva ja taitava, remonttitaitoinen arkkitehti Beckett, joka on mukana perheensä hotellibisneksessä. Työmaana on kunnostaa pienellä paikkakunnalla sijaitseva vanha rakennus huippukodikkaaksi ja persoonallisen nostalgiseksi majataloksi. Mielenkiintoinen  yksityiskohta on myös majatalossa liikkuva ja toimintaankin osallistuva aave.

Kirjan naispääosassa on kirjakauppaa pitävä sotilaan leski ja kolmen pienen pojan yksinhuoltaja Clare, johon Beckett on jo nuoruudestaan asti ollut ihastunut. Kirjan lopputeksteissä siintää yhteinen tulevaisuus - ja pakkohan muutkin osat tästä majatalo-sarjasta on luettava, jotta saa tietää, miten (ennalta-arvattavat) muut onnelliset parisuhteet saavat alkunsa. Selvät viitteet on jo lueteltu tämän ensimmäisen osan sivuilla!

Roberts, Nora: Unelmien voima ( Gummerus, 2009)

Nora Robertsin runsaasta tuotannosta taas yksi trilogia ja sen toinen osa!

Tämä kuuluu sarjaan, joka lähentelee harlekiinien kiihkeää romantiikkaa, mutta kiinnostavana psykologisena juonteena kirjassa kulkee päähenkilön isänsä epärehellisyydestä kokema syyllisyys, joka tässä hänen elämänsä myöhemmässä vaiheessa melkein tulee esteeksi hänen omalle menestykselleen. Olisi kiva kuulla jonkun terapeutin arvio kirjasta...

Vauhdikasta ja taitavaa tekstiä - viehättävää asettua päähenkilön (lähes) miljonäärimaailmaan, jossa hänen onnensa mahdollisuudet piilevät. Kate on adoptoitu rikkaaseen, tasapainoiseen perheeseen ja hänen oman lapsuutensa varjot tuovat sävyä aikuiselämän valintoihin.

Kirja ei olisi Nora Robertsia jos loppu olisi muuta kuin onnellinen.

Sophie Kinsella: Hääyöaie ( WSOY, 2014)

Kinsellan nimi yleensä lupaa hyvää lukukokemusta. Mistähän johtui, että nyt näin ei käynyt?

Osaksi ehkä siitä, että kirjan juoni tuntui olevan kopio toisesta lukemastani kirjasta- siis se nuorten elämä kreikkalaisella saarella, jonne he myöhemmin palaavat ja kokevat jotain kaipuuta omaan nuoruuden aikaiseen  paratiisimaiseen elämäniloonsa...ehkä Kinsella on lukenut saman kirjan kuin minä, tai sitten kaikki 70-luvun nuoret vaan kerta kaikkiaan matkustivat reilaamalla tai muuten reppujen kanssa ja elivät samaa vapaan seksin kulta-aikaa kuin mitä tässä kuvataan? ( kirja johon viittaan, on Laura Caldwellin Elämä kartalle vuodelta 2003, alkuteos v. 2002 -lue ja vertaa!)

Harmi vaan, että tuo sama elämänasenne tuntuu jatkuvan edelleen päähenkilön elämässä.

Kirjassa taustoitetaan kyllä syytäkin tähän irrallisuuteen ja rakkaudennälkään: hänen lapsuudenkotinsa oli ollut tunneköyhä ja turvaton. Onneksi, kaikkien Wodehousemaisten kommellusten jälkeen se oikea kuitenkin löytyy - jokaiselle kirjan päähenkilöistä.

Miksi tämä tuntuu kuitenkin minusta teennäiseltä ja epäuskottavalta? Miksi en osaa nauttia mielikuvituksen lennosta ja aikuisten satumaailmasta? Varmaan siksi, kun kirjassa on liian vähän romantiikkaa ja liian paljon pelkkää seksiä...minun makuuni siis. Koko rakennelma on lähellä harlekiinikirjallisuutta, ts. kirjallisuutta, jota lukiessa koko ajan on tietoinen lukevansa kuvitelmaa, jolla ei ole todellisuuden kanssa mitään tekemistä. Paremmassa (viihde) kirjallisuudessa tämä illuusio tulee kuitenkin sellaiseksi, että kirjasta saa jonkinlaista voimaa omaan arkeensa, sillä se voisi jopa olla totta...ja kirjan lukemisen lopettaa voimaantuneena, virkistyneenä...tässä lähinnä tyytyväisenä siihen, että kommellukset vihdoin - ainakin tilapäisesti siis! - saadaan nivottua yhteen ja asetelma on jollain lailla järjestyksessä.

Massatuotantoa, ikävä kyllä. Tällä kertaa ei täysosumaa!

R.C.Sherriff: Vihreä Veräjä ( WSOY, 1958)

Viehättävä, 1939 ensimmäisen kerran suomeksi ilmestyneen suosikkikirjan toinen, pehmytkantinen painos.  Alkuteos ilmestyi 1936...oi niitä aikoja! Ei ollut sotaa vielä näköpiirissä...

Päähenkilö työskentelee Lontoon Cityssä kirjanpitäjänä ja heti alussa kuvataan, miten hän saa kellon läksiäislahjaksi - ja siinä ne juhlallisuudet sitten olivatkin! Kyllä me ainakin hiukan enemmän juhlimme eläkkeellejääviä kollegojamme...ankeita aikoja, ihan pahoittaa mielensä päähenkilön puolesta!

Tarkasti kuvataan lapsettoman pariskunnan arkea eläkepäivien alusta. Lapsettomalla pariskunnalla on myös kotiapulainen huolehtimassa ruuanlaitosta ja siivouksesta. Outoa...kyllä on aikoja...vaikea kuvitella, että eläisi tuollaista elämää!

Turhautunut päähenkilö saa vihdoin elämäänsä sisältöä uuteen asuntoalueeseen muutosta. ON tunnettu tosiasia, että kun kaikki muuttavat yhtä aikaa uudelle asuntoalueelle, syntyy yhteishenkeä ihan toisella tavalla kuin jos muuttaisi jo vakiintuneelle alueelle. Kirjan lopussa päähenkilö onkin jo tyytyväinen ja yhteisössään merkittävä henkilö, joka on luonut itselleen ikään kuin toisen uran, nyt vapaaehtoisena toimijana kerhotalon sihteerinä.   

Kirjailija kuvaa miehen ja hänen vaimonsa mielenliikkeitä tarkkaan ja mainiosti. Tartuin kirjaan kuitenkin nimen takia: Sininauhasäätiöllä työskentelevä tuttavani on aloittanut Vihreä veräjä -projektin, jossa tuodaan sosiaalityön eri alueille enemmän viherkasvien kautta tapahtuvaa kuntouttavaa toimintaa. Siksi jotenkin odotin, että myös tässä kirjassa luonnolla olisi suurempi rooli kuin nyt. Kyllähän pariskunta teki puutarhatöitä ja nautti pitkistä kävelyretkistä luonnossa, mutta tärkeimmäksi kuitenkin muodostuivat ihmissuhteet. Ehkäpä niin pitääkin olla! Kaiken ydin ihmiselämässä ovat siis ihmiset ja löydämme oman paikkamme yhteisössä palvelemalla muita, niillä kyvyillä, jotka meille ovat ominaisia. Tai jotain...          

Kirja kuitenkin on kiva erikoisuus menneiden aikojen maaailmasta, jossa ihmisluonne kuitenkin tuntuu samanlaiselta kuin nykyäänkin. Suosittelen!

Alan Bradley: Kuolema ei ole lasten leikkiä ( Bazar, 2014)

Kaikkea muuta kuin Viisikkoa, tämä uusi Flavia De Luce -sarja!

Karmivia tarinoita, maaseututunnelmia, eksentrisiä hahmoja Englannin maaseudulla -  hiukan epätodellisen tuntuisia, ajattomia henkilöitä...no, se on ehkä se siniverinen maailma joka on niin vieras tavalliselle ihmiselle...ja joka synnyttää outoja ajatuksia myös lukijalle...

Hieno tarina, jossa Flavia taas briljeeraa kemiantiedoillaan ja -taidoillaan.
Voisin jopa innostua kemiasta, jos oma opettaja olisi osannut kertoa näin kiinnostavasti erilaisista kemiallisista reaktioista...

Jännitystä, kauhua, outoutta...

Työkaveri ei tykännyt, koska ajatus lapsesta päähenkilönä tuntui hänestä kamalalta. MInusta se tuo tarinaan hienon näkökulman. Saa kokea maailmaa lapsen silmien kautta, ikäänkuin!

No, sen verran Viisikkoa ( tai oikeastaan Salaisuus -sarjaa) tässä on mukana, että Flavia on tietenkin ylivertainen ammattimaiseen poliisin ja/tai poliisipäällikköön verrattuna...

Karin Brunk Holmqvist: Kranvridarna ( Kabusa Böcker, 2014)

Karin Brunk Holmqvistin kirjat erottuvat hienojen kansiensa takia kirjaston hyllyiltä. Olen lukenut jo useampia ja mielestäni tämä tuntui toistaiseksi parhaalta.

Pienen Tomelilla - kaupungin lähellä sijaitsevan lähikylän asukkaita kuvataan tarkkuudella ja lämmöllä, joka vetää vertoja Alexander McCall Smithin sydämellisen rauhalliselle Mama Ramotsen maailmalle. Ehkä juuri tämän kirjan kohdalla tajusin, mikä on näiden kirjojen avain: lämpö ja rakkaus maaseutuun, seniori-ikäisiin päähenkilöihin ja heidän hyvin tavalliseen arkeensa, jonka kuvaus tuntuu niin tunnistettavalta ja tutulta. Rauhallinen ja elämääkannatteleva sanojen rytmi, joka tekee lukukokemuksesta rauhoittavan ja turvallisen, Pohjolan maaseutukylästä vastineen McCall Smithin Zimbabwen päähenkilöiden kiireettömään elämänmenoon. Ihminen löytää itsensä, samaa on meissä kaikissa, olimmepa missä päin maailmaa tahansa. Siksi Brunk Holmqvist onkin suosittu ja hänen kirjojaan julkaistu hyvin monella kielialueella.

Erityisesti haluan mainita kauniin kannen sekä lukujen vanhanaikaista kaunokirjoitusta muistuttavan fontin. Jopa paperin pinta tuntui lukiessa käteen miellyttävältä. Näin kannattaa fyysiseen  kirjana panostaakin - tätä elämystä ei helposti vaihda sähköiseen tai äänikirjaan, vaikkakin itse teksti kyllä kantaa näissäkin muodoissa! On vaan upeaa, kun visuaalisuuteen on panostettu ja näin saatu aikaan hieno kokonaislukukokemus!    

Jennifer Holland: Yllättävät ystävykset ( Siltala, 2014)

Odotuksia herättävä teos eläinmaailman ystävyksistä!

Kirjan teksti oli kuitenkin jotenkin mainosmaista, sivujen graafinen ilme muistutti enemmän lehtiaukeamaa kuiin kirjaa. Jutut tuntuivat aiemmin muualla julkaistujen pidempien tarinoiden lyhennelmiltä ja tunnelma jäi hyvin latteaksi. Jotkut tarinat olivat kiinnostavampia kuin toiset, mutta ehkä juuri se, että kirjailija ei nähtävästi itse ollut tavannut kuvaamiaan ystävyksiä, jätti jotenkin ulkokohtaisen ja pinnallisen tunteen.

Mietin myös, sopisiko kirja paremmin lapsille kuin aikuisille, mutta totesin, että onhan aikuisiakin hyvin erilaisia...
   

Robert Galbraith: Silkkiäistoukka ( Otava, 2014)

J. K. Rowlingilla on oma äänensä myös salanimellä kirjoittaessaan. Vaikka tapahtumapaikka on näennäisesti nyky-Lontoo ja sen liepeet, on kirjailijan kuvaus makaaberia ja tunnelmaltaan melko hurjaakin. Aiheena on kirjallinen maailma; kustantamot ja kirjailijat, joiden luonnetta kuvaillaan hyvinkin kriittisesti.Henkilökuvaus on karikatyyrimaista - jossain vaiheessa mietin, purkaako Rowlings voimakkaalla kädellä joitain turhaumiaan tai kuvaako kohtaamiaan ihmisiä, mutta onhan hänellä toki suunnaton mielikuvitus, joten yhtymäkohdat todellisuuteen ovat voineet kovinkin värittyä tarinankertojan sisäisten maailmojen syntyprosesseissa. Se oma ääni muodostuu siitä, että kirjaa lukiessa tietää koko ajan lukevansa fiktiota- sen verran vahvasti todellisuudesta erottuvina hahmot kuvataan.

Päähenkilö, sodassa vammautunut, julkkisisän avioton poika, joka on ponnistanut omaan elämäänsä ilman muiden apua, on mahtavan sympaattinen luomus, samoin häntä avustava sihteeri. Kiinnostuneena seuraa heidän välilleensä kehittyvää, toki muodollisesti vain työhön liittyvää ihmissuhdetta - molemmat ovat erittäin miellyttäviä hahmoja ja suhteen kuvaus etenee juuri niin uskottavan taitavasti kuvattuna kuin vain voi toivoa - jännite pitää!

Heidän vastakohdakseen sitten tuodaan lukuisat muut hahmot, joista osa on, kuten sanottua, hyvinkin karikatyyrimäisiä. Roisto on Galbraith-kirjoissa ilmeisesti aina selkeästi erottuva, jopa nilkki. Tämän kirjan pahis on suorastaan yliampuvan kauhea! Joka luo kirjaan mukavasti rajan todellisen maailman ja fiktion välille. Ja voi luottaa siihen, että lajityypin mukaisesti ykstyisetsivä selvittää tapauksen onnistuneesti, vaikkain viime hetkillä tulee huiman jännittävä loppuhuipentuma. Jonka  jälkeen saa taas hengittää rauhallisesti, asioiden saavutettua arkisen tasapainonsa ja pahan palkkansa.

Ei kun seuraavaa kaavan mukaan etenevää  teosta odottamaan! Tyylitaituri on luonut oman dekkarikirjojensakin maailman!

     

Minna Lindgren: Ehtoolehdon pakolaiset ( Kustannusosakeyhtiö Teos, 2014)

Minna Lindgren sai nyt syksyllä 2014 Eskon puumerkki -palkinnon kirjoistaan, eikä ihme: huumoria, nasevaa tekstiä, jonka ohessa kirjailija kirjoittaa kirpeää yhteiskuntakritiikkiä, mutta päähenkilöt säilyttävät rauhallisuutensa ja lempeytensä kaikkien kommellusten keskelläkin.

Tällä kertaa Ehtoolehto joutuu epämääräisem remonttifirman kohteeksi ja osa asukkaista muuttaa Hakaniemeen, kimppakämppään. Erikoiset persoonallisuudet ( johtuneeko korkeasta iästä vai olivatko persoonallisuuksia jo nuorempanakin?) toteuttavat arkensa ihmeellisiä kuvioita yhdessä, saavat uusia ystäviä ja melkein varmasti voi sanoa, että seikkailut jatkuvat vielä kolmannessakin kirjassa - loppusivulta sai sillä lailla mukavasti vaikutelman, että ei porukan elämä eivätkä kaupunkiseikkailut vielä tähän loppuneet!

Nicholas Barreau: Pieni elokuvateatteri Pariisissa ( Tammi, 2014)

Hämmentävää todeta, että alunperin kirja on julkaistu saksankielisenä, sillä niin pariisilainen tunnelma kirjassa on! Kirjan lieveteksti kertoo kyllä, että kirjailija työskentelee pariisilaisessa kirjakaupassa ja opiskelee Sorbonnen yliopistossa, joten kyllä hän on taitavasti omaksunut romaanisen maailman sisimpäänsä...

Jos ei kansikuvan kuvapankkikooste liikaa häiritsisi, voisi kirja olla myös esineenä hyvin miellyttävä - nyt arvoa nostaa kuitenkin vain sen sisältö.

Tarina on pikkusievän suloinen - kuka uskoisi, että kirjailija on nuori mies eikä nuori nainen?

Elokuvien maailma on selkeästi keskiössä. Päähenkilö on perinyt sedältään klassisia elokuva pyörittävän elokuvateatterin. Sen keskiviikkonäytöksissä esitetään sarjaa rakkauselokuvia, jonne tulee myös muutamia vakiokävijöitä. Päähenkilö ihastuu punatakkiseen nuoreen naiseen, mutta monimutkaisten kommellusten takia hän kadottaa tämän ja vasta lopussa paljastuu, miksi näin kävi.
Tarina muistuttaa yksinkertaisuudessaan hiukan lasten satua, sen tunnelma on jotenkin viaton tai naiivi, mutta siinä se ilmentää ihailemiaan vanhan aikakauden elokuvia, joita sarjassa esitetään - vaikka ne on muualla jo tuomittu unohduksiin vanhanaikaisina ja epäkaupallisina.

Viittaus Woody Alleniin ( kirjassa hahmo nimeltä Allan Wood, joka tekee elokuvaa Pariisissa...) tuo kirjan sävyyn myös jotain elokuvalehdistön glamourmaailmasta: mehän usein luemme lehdistä julkkisten elämästä, ja näitä julkkiksia ovat usein juuri elpkuvanäyttelijät ja -ohjaajat, joiden elämää seuraamme. Tässä  kirjailija on ottanut näitä lukijayleisön tuntemia tosiasioita mukaan tarinaan, joten ne tuovat siihen tunteen jonkinlaisesta tunnistamisesta. Kiinnostava kokeilu!

Viihdyttävä, jokseenkin yltiöromanttinen, lähes Harlekiini-kirjallisuusmainen tarina!

Anneli Vainio: Kotini on linnani: elämää Etelä-Ranskassa ( Kirjapaja, 2009)

Matkailua lukiessa!

Anneli Vainio kirjoittaa arkisen leppoisasti vanhan ranskalaistalon remontoinnista ja elämästä maaseudun kylässä, jossa yhteisöllisyys ja hidas arki on vielä voimissaan.

Nautinnollista lukemista!

Tarina alkaa romanttisella junatapaamisella, ja rohkea elämänmuutos työuran jälkeen muuttaa eteläiseen Ranskaan antaa ajatuksen, että jos kerran hän, niin...





 

Jenny Downham: Ennen kuin kuolen ( Otava, 2009)

Kirja, jota työkaveri suositteli. Sanoi, että oikein tuputtaa tätä kirjaa kaikille - nuorille ja aikuisille - sillä kuulemma JOKAISEN pitäisi lukea tämä. Siispä otin kirjan kotiin, jossa se odotteli lukemistani varmaan kuukauden verran...

Kyllä. Ymmärrän, miksi hän haluaa jokaisen lukevan tämän kirjan.

Nuori tyttö, joka sairastaa syöpää, kirjoittaa listan asioista, jotka haluaa kokea ennen kuolemaansa. Hänen ystävänsä auttaa häntä toteuttamaan  niitä.

Perhe, joka elää  elämäänsä hänen rinnallaan. Isä, joka on lopettanut työnteon ollakseen aina valmiina auttamaan tytärtään, ollen koko ajan hänen käytettävissään. Veli, joka on vielä liian nuori ymmärtääkseen, mutta joka rakastaa siskoaan. Äiti, joka on avioeron myötä muuttanut pois, mutta joka oikein vaikeina hetkinä kuitenkin tulee takaisin, sillä he ovat kuitenkin perhe.

Hienoja kuvauksia nuoren tytön kokeiluista, tunnekuohuista, kiukutteluista, sairaalakäynneistä, alun irrallisuuden kasvusta syvemmäksi ja lopunkuvaus kuoleman hetkestä...vaikuttavaa. Ihan vaan nuorten kirjana. Ei ihme, että kirja on käännetty niinkin monelle kielelle, myös siis suomeksi!

  

Enni Mustonen: Lapsenpiika ( Otava, 2014)

Odotin Paimentyttö-kirjan jatko-osaa jopa hiukan kärsimättömänä. Oli mahtavaa saada kirja luettavaksi keväisen työporukan kanssa tekemämme retken jälkeen. Kävimme yhdessä mm. Ainolassa, joten Sibeliuksen perheen ja koko tuon aikakauden maailma oli jo valmiiksi pohjustettu mieliin!

Kiva oli lukea paimentytön muutosta ensin kaupunkiin ja sitten taas uudelleen maaseudulle, seurata nuoren ensimmäistä rakastumista ja onneksi suhteen kariutumista -muutenhan kirjan tapahtumat olisivat siirtyneet kuvaamaan maastamuuttajien arkea Amerikoissa, nyt saamme seuraavassa osassa tutustua Edelfeldtin taloudenhoitajan pestissä aloittavan, aikuistuvan neidon arkeen.

Maeve Binchy: Vinter i drömhuset ( Norstedts, 2014)

Maeve Binchyn tavaramerkki kirjailijana on kuvata joukkoa ihmisiä, jotka tapaavat tai viettävät aikaa yhdessä, samassa paikassa. Aiemmin kyseessä olivat italiantunnit kansalaisopistossa tai erilaisten ihmisten elämien yhteenkutoutuminen ravintolan liepeillä. Tällä kertaa on kyseessä hotelli, jonka eräs päähenkilöistä perustaa pohjoiseen Irlantiin monien Amerikassa viettämiensä vuosien jälkeen.
Takautumina saamme seurata hänen sekä lukuisten hotellivieraiden että hotelliin palkattujen työntekijöiden elämänkaarta.

Tällä kertaa romaani on melko epätäydellinen. Voi olla, että mielipiteeseeni vaikuttaa tieto Maeve Binchyn kuolemasta vuonnsa 2013, tai sitten kirja todella on hieman epätäydellinen: takaumien ajankohdat vaihtelevat, asioita kerrataan mielestäni turhankin monta kertaa, aikajanat kulkevat eri tahtiin...

Kaikesta huolimatta: täydellinen!

Lämpö ja tunnelmat sekä ihmisten hyvä tahto seuraavat tässäkin maailmassa turvallisesti mukana, elämässä kohdatuista lukuisista vaikeuksista huolimatta!

Eva Rusz: Vaarallinen rakkaus. Naimisissa luonnehäiriöisen kanssa ( Minerva Kustannus, 2007)

Uudemmassa, pokkaripainoksessa, alaotsikko on näköjään "parisuhteessa narsistin kanssa"!.

Outo sattuma, että samaan aikaan kuin itse luin kirjaa, huomasin myös kahden ystävättäreni yöpöydällä ihan saman kirjan. Elämänkokemuksistaan haluaa jakaa, edes lukemalla. Ja jospa ymmärrystäkin tulisi hieman lisää?

Neljän naisen kokemuksia on kuvattu lähes kauhukertomusten tyyliin. Uskomattomia tarinoita oudoksi muuttuvasta käytöksestä, vaikeudesta päästä irti hankalasta suhteesta.

Omaan elämääni peilatessani en kyllä osaa sanoa, että kukaan lähipiirissäni olisi näin kauhea kuin täällä kuvatut henkilöt - jos en sitten itse! :)

Kauhukirjallisuutta, ehdottomasti!

Positiivisin anti kirjalla on lopun ohjeet terveen suhteen edellytyksistä ja luomisesta.

Toivoa ja parempaa huomista on luvassa!

Boel Westin: Tove Jansson: sanat, kuvat, elämä ( Bonnier, 2008)

Kirjan kuva tässä ruotsinkielisenä, suomeksi kuitenkin luin :)

Hieno kokonaisuus!

Paljon kuvia, paljon uutta tietoa ihmisenkokoisesta elämästä. Välillä tuntui ihan hurjalta lukea iltalukemisena toisen ihmisen elämänkaarta... Mietin, miten tarkkaan kaikki oli kirjattu ja tallennettu, ja miten rajattua ihmisen elämä kuitenkin on!
Kaikkea ei voi kukaan saada. Ja miten paljon kuitenkin tämänkuin elämän varrelle mahtui! J akuinka vähän siitä kuitenkaan me kaikki saamme tietää...

Pohjustuksena laajalle näyttelylle Ateneumissa nyt kesäkaudella 2014, tämä oli ihan must! 

James Bowen: Katukatti Bob. Kissa joka muutti elämäni (WSOY, 2014)

Tämä on yksi niistä ihmeellisistä tositarinoista, jotka tunnetaan pian ympäri maailman; joista tehdään kirja, sitten elokuva ( ei vielä tästä, mutta ehkä myöhemmin) - ja nykypäivän tyyliin tällä kissalla on myös facebooksivu ja tili twitterissä - mjau!


Tämä tositarina alkaa siitä hetkestä, kun huumeriippuvuudesta irrottautuva James näkee  tukiasuntonsa käytävällä kissan, joka selvästi leimautuu häneen. Kissalla ei tunnu olevan omistajaa ja laajojen tiedustelujen jälkeen James toteaa, että kissa on varmaan eksynyt omasta kodistaan ja kaipaa pysyvää asuinsijaa hänen luotaan.

Ihanalla tavalla kissa todella muuttaa Jamesin elämän: näkymättömästä, huomaamattomasta katusoittajasta tulee kissan avulla vastuullinen selviytyjä. Kissa saa ystäviä ympäri maailman, ja James huomaa, että internetin aikakaudella turistien ottamat valokuvat ja videopätkät ovat saaneet kymmeniä tuhansia katselukertoja ja Bob-kissasta on tullut tuttu monelle ulkomaalaisellekin.

James itse saa motivaatiota omaan selviytymiseensä, kun tuntee ensimmäisen kerran elämässään olevansa vastuussa jostain muustakin kuin vaan itsestään.

Kissan rakkaus vetoaa Jamesin vastuuntuntoon ja hän kamppailee tiensä täydelliseen raittiuteen metadonhoidon ja subutex-lääkityksen kautta.

Minua kiinnostaa melkein enemmän kuulla Jamesin tarinan jatkoa: onko hän edennyt lisää elämässään, mitä hänelle tänään kuuluu - no, kyllähän tietenkin kiinnostaa kuulla myös Bob- kissasta, mutta oikeastaan vain suhteessa Jamesiin...

Heidän ystävyytensä on todella hellyttävä!      

Janet Evanovich: Neljäs kerta toden sanoo ( WSOY, 2010)

Ups!

Kotoa löytyi vielä tämäkin luettu kirja...kuten nimestä voi arvata, neljäs sarjassaan.

Itse asiassa juuri tässä kirjassa oli ne arveluttavan karmeat roistot - sairas yksilö, jollaista ei voisi kuvitella tapaavansa, ja juuri siksi niin kammottava - mutta samaa tyyliä näissä kaikissa on eli ei niin suuri muistivirhe!

Hahmogalleriassa leppoisa transvestiitti, ärhäkkä mummo, kireä pomo ja yli-innokas työtoveri - hauskuutta taatussa kokoonpanossa siis luvassa :)   

Päivi Storgård: Keinulaudalla ( Schildts & Söderströms, 2013)

Hieno esikoisteos. Väistämättä kokee sen omaelämäkerrallisena, niin vahvasti minäkertojan näkökulmaan eläytyy. Naistenlehtihaastatteluissahan on käynyt ilmi, että kirjailija on kärsinyt kaksisuuntaisesta mielialahäiriöstä ja varmaan ollut sairaalahoidossakin, terapian lisäksi.

Kirjaa luettuaan aloin muistella muita kaunokirjallisia sairaskertomuksia: Elina Hirvosen Että muistaisin saman kirjalilijan veljen skitsofreniasta, Pauliina Rauhalan Taivaslaulun lestadiolaisäidin synnytyksen jälkeisestä masennuksesta. Erityisesti jälkimmäinen tulee Keinulaudalla-kirjastakin vahvasit mieleen, kun yhtenä aihelankana on juuri raskauden ja äitiyden kuormittavuus neurologisesti poikkeavalle. Dopamiinit ja muut välittäjäaineet kun stressin yltyessä eivät jaksa noudattaa omaa, luotua kulkuaan vaan vaje aiheuttaa hankalia oireiluja, loputonta maanisuuttaa tai totaalista jaksamattomuutta. Kokemuksiin on helppo samaistua.

Kiinnostavaa on myös avioliiton kuvaus sekä hoidon eri vaiheiden kuvaus. Mies ilmeisesti "kasvaa erilleen" vaimonsa kriisien uuvuttamana, hoitohenkilökunta kuvataan täydellisen vahvana ja auttamiskykyisenä, turvan luojana. Vaikka päähenkilö on aluksi itse kovin torjuva sairautensa ja tarvitsevuutensa myöntämisessä, saa lukija hyvin myönteisen kuvan hoidon auttavuudesta ja tarpeellisuudesta. Kiitokset siis suomalaiselle terveydenhoidolle kirjallisuudenkin kautta.  

Janet Evanovich: Kahdeksan kaunista ( WSOY, 2012)

Halusin taas vaihteeksi kokea sankarittareni Stephanie Plumin seikkailuja, kun nyt tiedän, mitä kirjan kansien välistä on turvallisen varmasti odotettavissa. Seikkailua hurjassa maailmassa, mutta rohkeiden ja vahvojen sankarien  onnelliseen loppuun luotsaamana.

Sarjakirjojen autuus.

Tässä kyllä ne roistot olivat aika hulluja, varsinkin se pahimmista pahin, mutta huumorin kautta senkin pystyi sulattelemaan. Ja näissä kirjoissahan onnellinen loppu ei tarkoita hääkellojen soittoa vaan rikollisen katoamista vankilaan - kaava kuin kaava! 

Jussi Siirilä: Barrikadikesä ( Gummerus, 2013)

Hei, tämähän on saman kirjailijan teos kuin se Kreikka-aiheinen lomakuvaus! Paljon paksumpi tosin, ja Mayakin näyttää olevan jo 13-vuotias, mutta koska se edellinen, ohuempi, oli kuitenkin niinkin hauska, nyt todella taidan lainata tämän paksumman ja odotan uteliaana, onko kirjailija onnistunut kirjoittamaan yhtä hauskan teoksen kuin se ensimmäinen oli!

Ehdoton hitti! Hauskuutta riittää, ja lukemistakin, nyt yli kolmensadan sivun verran! ( 301 s.)

Hahmoista hauskin on ehkä mummi, joka haluaa barrikadeille, mutta tärkeänä lankana kulkee ystävyyden kuvaus, ja pohjoisen pikkukaupungin työllisyyden elinehtojen kuvaus, sekö tietenkin myös nuoruuden kasvukausien, mm. ihastumisen ja kehittymisen, taitava siinä sivussa kertominen.

Tulen ihan uteliaaksi tästä Siirilästä, mikä hän lienee miehiään? Isä ainakin, ihan ilmiselvästi, ei tällaista voi osata kuvata ilman läheistä suhdetta omiin lapsiin. Kai.

Jussi Siirilä: Sekaisin Kreikasta ( Gummerus, 2008)

Houkutteleva kansi, ohut koko - siinä perustavaa laatua olevat valintakriteerit viikonlopun lukuvalinnalleni. Todella positiivisesti yllättävä tuttavuus! Huumoria ei koskaan ole maailmassa liikaa, varsinkaan 12-vuotiaan perheenjäsenen kriittisten kommenttien saattelemana. Teini-iän jo ohittaneiden lasten vanhempana hulvaton kokemus lukea vanhempien toilailuja järkevän varhaisteinin silmälasien läpi nähtynä!

Minna Lindgren: Kuolema Ehtoolehdossa ( Kustannusosakeyhtiö Teos, 2013)

Oman sukulaisen tuoreen (!) kuoleman  takia kesti pitkään, ennen kuin uskalsin tarttua niin monen kehumaan kirjaan. Pelotti. Ei se rikos, vaan se vanhuus, ja kuoleman lohduttomuus. Ja paljon parjatun vanhusten huonon hoidon kuvaus...

Mutta rohkenin kuitenkin lukea.

Viime aikoina on ilmestynyt useampiakin vanhusteemaisia kirjoja, humoristisia sellaisia. Minnalla on hyvin omintakeinen huumori, joka sopinee monenikäisille - ohessa sitten tulee kommentoitua yhteiskunnallisia ilmiöitä, jotka todella tuntuvat tarua ihmeellisemmiltä, vaikka ihan totta ovatkin. Moni asia on tavalliselle sinisilmäiselle suomalaiselle niin vaikea uskoa, esim. että joku todella haluaisi hyväksikäyttää hädänalaista vanhusta! Mutta niin kai se on ollut jo aikojen alusta asti.

Moni luki Minna Lindgrenin kirjoituksia hänen isänsä sairasajoilta, joten odotukset ovat korkealla: kokemusta aihepiiristä on, ei nyt ihan omakohtaisesti, mutta läheisen hoitoa seuranneena kuitenkin.
Odotukset täyttyvät, jopa ylittyvät: totuutta paljastetaan fiktion varjolla enemmän kuin itse olisi ikinä osannut kuvitella! ja HUOM! kyseessähän on toki fiktio!!!!  mutta lukija uskoo niin helposti, että tämä todella VOISI olla totta, mikä kai lienee osatarkoituskin.

Seuraava osa on jo valmiina, joten siksi tämä nyt sitten piti ihan välttämättä peloista huolimatta lukea. Kyllä uskaltaa suositella ainakin yli 26 vuotiaille!   

Robert Galbraith: Käen kutsu ( Otava, 2013)

Luettuani J.K. Rowlingin upean Paikka vapaana-kirjan halusin ehdottomasti tutustua häneen kirjailijana lukemalla kaikki muutkin hänen kirjoittamansa teokset.

Hesarin pikku-uutisessa J.K. Rowling sanoo kirjoittavansa dekkareitaan salanimellä Robert Galbraith tulevaisuudessa enemmän kuin Harry Pottereita, joita hän alun alkaen suunnitteli kirjoittavansa seitsemän. Ihan hyvä uutinen! Laatua siis odotettavissa.

Käen kutsu on mielestäni enemmän perinteinen brittidekkari kuin erityisesti J. K. Rowlingin teokseksi tunnistettava kirjallinen taidonnäyte. Ehkä hän siksikin valitsoi salanimellä kirjoittamisen, kuka tietää? Taidonnäyte tämäkin toki on, mutta enemmänkin tekninen sellainen, sillä kirjailija kuljettaa tarinaa hienosti ja hyvin tyypillisesti dekkariperinteen mukaisesti eteenpäin, eikä kirja sisällä ainakaan kovin paljon saman tyyppistä yhteiskuntakritiikkiä tai oivaltavaa ihmiskuvausta kuin esim. aiemmin mainittu Paikka vapaana tai Harry Potterit. Yhteiskuntaluokkien eroavaisuuksia tämänkin kirja näyttää, samaten julkisuuden henkilöiden luksuselämää, jota myös peilataan huonompiosaisen henkilön kautta.

Äärimmäisen kiinnostavaa on lukea tulevia jatko-osia, jonka jälkeen taas on todella kiinnostavaa analysoida tunnelmia lukijana- nykyäänhän dekkarit ovat jonkinlaisia sarjakirjoja nekin, kun päähenkilö on taustalla sama ja tapahtumat vain vaihtuvat, kuin Viisikko-seikkailuissa ikään. 

Mette Newth: Pimeä valo ( Tammi, 1998)

Poistettujen nuorten kirjojen joukosta jäi omaan luettavien kirjahyllyyn vietäväksi tämä tositapahtumiin perustuva kirja spitaaliiin sairastuneesta nuoresta tytöstä, joka suljetaan yhteisön ulkopuolelle, koko loppuelämänsä ajaksi.

Kauan kesti tarttua tähän kirjaan, sen verran vaikealta tuntui uppoutua kuoleman läheisyyteen ja sairauden valtaan - ihan oikeasti, nimittäin!

Tämä kirja kuvaa,  miltä tuntuu tietää kuolevansa, miltä tuntuu, kun sairaus etenee ja elää yhdessä muiden samaan kohtaloon tuomittujen kanssa, muiden yhteiskuntansa jäsenten unohtamana ja jopa kieltämänä: erään aatelista syntyperää olevan tytön perhe oli teeskennellyt, että tytär oli jo kuollut, ja hänet oli juhlavin menoin haudattu, vaikka hän oikeasti elikin täydellisesti hylättynä spitaalisairaalan eristettynä. Yleinen tapa tuohon aikaan, tuo nimellinen hautaaminen, vaikka olikin elossa, kuulemma.

Hirveän puhuttelevaa.

Tavallaan sairaiden yhteisö vertautuu moneen muuhunkin yhteisöön. "Tämä on nyt sinun perheesi, halusit tai et" kuten nuorelle tytölle alussa sanotaan. Hän joutuu sopeutumaan palvelijan rooliin, sillä ensin terveempänä hän joutuu palvelemaan sairaampia ja myöhemmin, sairauden edistyttyä, hän joutuu hyväksymään uuden roolinsa vastaanottajana, avun tarvitsijana. Karmaisevinta on juuri tuo kuoleman läheisyys, sairauden ällöttävyys, mutta varmaan eniten puhuttelee terveiden yhteisön täydellinen torjunta!

Kirjan alkupuheessa kerrotaan, että Norjassa viimeinen spitaalinen kuoli 1960-luvulla ja että sairaala on Bergenissä edelleen olemassa, nykyään täysin sellaisena kuin se on ollut, nykyään museona.

Pahinta on ajatella, etät spitaali tautina edelleen vaikuttaa maailmassa, ja moni on tänäkin päivänä samanlainen syrjitty, hylätty, halveksittu - ilman omaa syytään ulosheitetty, kohtalon  oikusta, tai niinkuin tässä kirjassa uskotaan: Jumalan erityisen rakkauden johde, sillä hän sallii tämän kohtalon juuri näille ihmislle.

Käsittämätöntä uskoa.

Taidokas, hieno kirja! Vaatii kuitenkin lukijaltaan rohkeutta ja rehellisyyttä kohdata erilaisuutta ja hyväksyä kauheakin kohtalo.Edes romaanissa. Mikä ei ole kovin paljon pyydetty, ottaen huomioon, että moni joutuu kokemaan samaa todellisuudessa.  

Kauneinta kirjassa on kuitenkin sen runollisuus. Siksi sen voi hyvin suositella luettavaksi. Vaikeista asioista huolimatta kauneus kannattelee ja luo vahvuutta kaiken heikkouden keskellekin.

Toivo elää, toivottomuudessakin!  

Debbie Macomber: Kuovinkaarre 8 - Cedar Cove -romaani ( Förlager Harlequin AB, 2013)

Muistan, miten Harlekiini-kirjat ( myynti yleensä lehtikioskien ja ruokakauppojen kautta) jotenkin käsitettiin huonommaksi kirjallisuudeksi kuin kirjakaupoissa myytävät kirjat. Siksi hiukan hätkähdin, kun huomasin, että tämä onkin jonkinlainen harlekiin-kirja eikä tavallinen pokkari!

Sisältö ei kuitenkaan ollut eroottispainotteinen, kuten kioskikirjallisuudella yleensä on tapana, vaan ihan verrattavissa moneen naisille tarkoitettuun hyvänmielen kirjallisuuteen: ihmissuhdekuvausta, elämänkuvausta, yhteisön jäsenten kuvausta. Itse asiassa aika rakentavaa kirjallisuutta, sillä monen elämä tuntui kirjan edetessä löytävän suuntaansa tai jopa selkiävän. Sellaisia kirjojahan aina tarvitaan, luomaan elämänuskoa ja toivoa kaiken arjen paineen keskelle.

Suomalainen lukija ei olisi heti tiennyt, että kyseessä on osa amerikkalaista ilmiötä: kirjailija kertoo ennen nimiölehteä, että hän kirjasarjassa kuvaa omaa yhteisöään, naamioiden sitä hiukan, mutta hänen kotikaupungissaan vietetään silti joka vuosi Cedar Cove -päivää! Joko hyvää markkinointia, tai sitten lukijoiden ansaittua kiitosta...

Nura Farah: Aavikon tyttäret ( Otava, 2014)

Uskomatonta ajatella, että tämä todella on totta jollekin naiselle muualla maailmassa!

Järjestetty avioliitto, moniavioisuus - kuin raamatun lehdiltä! Ja kuitenkin tämä kirja on kertomus Suomessa asuvan nuoren somalinaisen äidin elämästä, eli ei läheskään niin vanhasta menneisyydestä kuin Aabraham ja Saara ja kumppanit Vanhan testamentin sivuilta! Samaa kulttuuria tunnistaa kuitenkin tässäkin kuvauksessa, ja todella mielenkiintoista olisi lukea suoraan jatkoa tarinalle: missä vaiheessa tämän kirjan kirjoittanut tyttö syntyi äidilleen, miten tuli Suomeen ja miten ihmeessä nykyaikaisen laborantin työ modernissa pohjoismaisessa valtiossa sujuu näin erilaisesta maailmasta tulleen äidin tyttärelle?

Kirja on mielenkiintoinen romaani, mutta erityistä mielenkiintoa siihen tuo kirjailijan persoona. Hän on erään tuttavani työkaveri, joten senkin takia oli kiinnostavaa lukea kirja, mutta tarina kyllä vei pian mukanaan! Ainoastaan ihan alussa teksti tuntui hieman jäykältä, mutta pian olin täysin uppoutunut siihen maisemaan, jossa oli aavikkoa, kameleita, paimentolaisia ja nuori nainen, ilman omaa tahtoaan vanhahkolle aviomiehelle luvattuna...

Ehkä naisena osaa kuvitella myös toisenlaiset olosuhteet perhe-elämälle - jotain samantapaista niissä kuitenkin aina on tunnistettavissa.    

Janet Evanovich: Yhdeksän hyvää ( WSOY, 2012)

Toinen lukemani Stephanie Plum -dekkari, takakannen suosituksen mukaan paras tähänastisista.
Vaikea sanoa, pitääkö paikkaansa, mutta viihdyttävä ja hauska tämä kirja kyllä oli! Erityisesti tekstin hulvaton huumori oli mukavaa, sillä murhat, rikokset, väkivalta ym. eivät ole niitä mukavimpia aihepiirejä vapaa-ajan viettoon, mutta kun kirjailija osaa asiansa ja tekee tarinasta viihdyttävän ja humoristisen, saa juuri sitä mitä tilaa: parasta ajanvietettä hetkeen - kirjan, jonka parissa saa kaikista kauheuksista ja ei-liian-vahvasta-jännityksestä huolimatta nauraa ääneen!

Kansikuvan perusteella Stephanie näyttää olevan peruskaunotar - kirjan sisältö kuitenkin painottaa hänen olemuksestaan enemmänkin toiminnallisia kykyjä. Hento, kiharatukkainen nainen palkkionmetsästäjän ammatissa? Kyllä vain, kaikki on mahdollista! Hulvattoman hauskaa leikittelyä roolimalliajattelun kustannuksella! Naisille, erityisesti, koska itse luen näitä naisen näkökulmasta - hauska olisi kuulla miehen arvio! Toimiiko huumori samalla lailla miesnäkökulmasta?

Kirjojen  nimet viittaavat aina julkaisujärjestykseen, joten on helppo amuistaa, mitkä kirjat on jo lukenut ja missä järjestyksessä ne ovat ilmestyneet. Tämä on siis yhdeksäs. Suomennettuna muistaakseni jo kaksitoista tällä hetkellä. Vaikka takakansi mainostaa tätä parhaaksi, aion kyllä lukea ne muutkin - on kiva lukea, kun jo etukäteen tietää, minkä tyyppistä tavaraa on tulossa! Turvallista ...

J.K. Rowling: Paikka vapaana (Otava, 2012)

Todella hieno romaani! Ei sen takia, että se kertoisi kauniisti kauniista asioista, vaan koska se kertoo inhorealistisen rehellisesti siitä vallanhimosta, vastuuttomuudesta, itsekkyydestä ja muusta pimeästä, joka ihmisissä on. Se kertoo myös teeskentelystä, naamioista, rooleista, valheista ja valheellisista toiveista, monenlaisista ihmisyyteen kuuluvista asioista, jotka helposti haluaisimme kieltää ja jotka usein kiellämmekin.

Vaikka kirjan tapahtumat ovat näennäisesti niinkin vastakkaisia Harry Pottereille, tunnistaa tekstistä kuitenkin saman tarkan havainnoinnin ja ihmiskuvauksen sekä kirjoitustyylin. Tunnistaa myös saman ihanteellisuuden, joka pilkotti myös seitsenosaisessa fantasiakirjasarjassa, sen ihanteellisuuden, joka käy ilmi kun ihmiset valitsevat puolensa joko hyvän tai pahan välillä. Tässä pikkukaupunkikuvauksessa tulee yhteisöstä myös mieleen se englantilainen pikkukaupunkimiljöö, joka on tuttu jo Agatha Christien romaaneista: kaikenlaista tapahtuu, ja maailma on täynnä sekä hyvää että pahaa, mutta kaunista on ennen kaikkea se hyvä.

Ei voi kuin todeta, että brittikirjallisuudella on uskomattoman hienot perinteet ja tämä kirja on aivan uskomattoman hieno nykypäivän edustaja siitä!

Samantyyppistä maailmaa saamme nähdä monessa tämän päivän brittiläisessä tv-sarjassa  ja elokuvassa, joissa kuvataan yhteiskunnallisia epäkohtia ja taloudellista epätasa-arvoa.Kirjan kuvaus on tarkkaa havainnointia ja hienosti draamallisesti kaartuvaa kärjistymistä, ja loppu on erityisen hieno seesteisine katharsis-tunnelmineen.

Lopuksi jää vahvimmaksi kuitenkin usko tulevaisuuteen, ja usko ihmisten kykyyn muuttua ja armahtaa- jos he tahtovat! Esimerkiksi elämänsä kovin tyhjäksi kokenut Samantha, joka alkaa katua joitakin tekojaan ja alkaa ymmärtää myös omaa vastuutaan tietyn tapahtumasarjan vaiheisiin yhteisössä, muuttuu seuraavanlaisesti:
"Samanthassa oli menneiden kolmen viikon aikana virinnyt  halu kuulua johonkin häntä isompaan. Päivästä toiseen hän oli odottanut, että tämä kumma uusi tarve olisi lakannut ( tällä tavoin ihmisistä tulee uskovaisia, hän ajatteli ja yritti kuitata ajatuksen hymähdyksellä) , mutta se oli päinvastoin voimistunut." Vahva teema kirjassa on syllisyys, ja mitä sen jälkeen...

Ja kaiken kaikkiaan, kysehän on  erittäin poliittisesta kirjasta, jonka koko ydinviesti käsittelee kunnanvaltuuston toimintaa ja sen päätöksiä, jotka koskettavat erityisesti yhteisön köyhimpiä jäseniä.
Siksi suosittelenkin sen lukemista erityisesti jokaiselle, joka on mukana politiikassa, joko kunnallistasolla tai korkeammallakin. Antaa varmasti muistutuksen siitä perimmäisestä motiivista, mikä vaikuttajalla tulisi olla työssään.

Onneksi me jokainen voimme vaikuttaa omalla paikallamme - Rowling kirjailijana, me muut sitten vähintään äänestäjinä vaaleissa, jos äänioikeuden olemme saaneet! Monia tämä varmaan rohkaisee myös asettumaan ehdolle ja kantamaan vastuuta myös poliittisen järjestelmän kautta. Ainakin Samanthalle kävi näin!

 

Monika Peetz: Tiistaisiskot ( Minerva Kustannus Oy, 2011)

Rakenteeltaan ihailtavan tasapainoinen tarina viidestä erilaisesta naisesta, joiden ystävyys on kestänyt 15 vuotta ja joka nyt kuvatun vaellusmatkan aikana muuttuu ja joutuu koetukselle, kun jokainen heistä kohtaa elämänsä kasvupisteitä, aivan tahtomattaan. Kerrankin saksankielestä käännetty romaani, kuitenkin aiheeltaan ja käsittelyltään ihan ajaton ja yleismaailmallinen ( no, ainakin länsimaalaisesta näkökulmasta katsottuna!) .

Runkona on vaellusmatkan kuvaus, mutta vaikka sekin on kiinnostavaa ja autenttista, on pääpaino mielestäni henkilöiden kasvukuvauksessa. Koska päähenkilöt ovat naisia, on myös näkökulma ehdottomasti naisille suunnattun kirjallisuuden, viihdyttävän, mutta laadukkaan sellaisen.

Alan Bradley: Piiraan maku makea ( Bazar, 2014)

Aivan ihana kirja!

Dekkari, jonka raikkaan pippurinen päähenkilö on 11-vuotias tyttö Flavia de Luce, melko tunneköyhän perheen nuorin tytär. Miljöönä viehättävä 1950-luvun suomalaiselle eksoottinen brittimaailma - kirjailija leikittelee myös luokkaeroilla .Teksti on täynnä kirjallisia viitteitä ja vertauskuvia, jotka haastavat lukijn yleissivitystä ja vievät laajeneviin mielleyhtymämaisemiin.Kirjailija on ihan omaa luokkaansa sekä juonen että psykologisen kuvauksen suhteen: pienen koulutytön karmea kiinnostus kemiaan ja myrkkyihin luo pahaenteistä tunnelmaa, kun tietää, että kyseessä on dekkari, mutta oikeastaan kysymys onkin totuudellisesta kuvauksesta niistä hyvän ja pahan alueista, joita meissä kaikissa on. Sisarkateuden kuvaaminen, siitä ja ylipäätään elämässä nuorimman, yksinäisen ja äidittömän tytön selviytymiskeinoja  ovat juuri kostonajatukset ja oman ajattelun avulla selviäminen.  Loogisen ajattelun avulla Flavia myös ratkaisee kirjassa kuvatun mysteerit, sekä nykyaikana että menneisyydessä tapahtuneet kaksi murhaa.

Jatkoa kuulemma seuraa.

Minä puolestani aion tutustua kirjailijaan myös alkukielellä, sen verran innostavaa oli hänen tyylinsä!

Marja Orkoma; Pepperoni & Pikilanka ( Kustannus-Mäkelä oy, 2014)

Tuore tuttavuus ja ihan mukava sellainen!
Kaksi nuorta neitoa on aloittanut yrittäjäelämän yhteisessä kiinteistössä, ,jossa myös jakavat asunnon keskenään: toisella on ruokapalveluyritys, toisella suutari. Oman elämän rakentamiseen liittyy molemmilla myös suhteet perheeseen, joten saamme tutustua neitosten vanhempienkin yllättäviin elämänkäänteisiin.

Kotimainen kirjailija, suht´ raikasta tekstiä - ei paha!  

Eila Payne: Hyvästi, Suomi ( Aikamedia, 2008)

Ensimmäisen kolmen osan jälkeen alkaa sitten hieman erilaisella kansigrafiikalla tehty jatko-osien sarja, jossa Katriina menee naimisiin, saa lapsia ja  muuttaa eri maihin miehensä Rickyn kanssa, nyt miehen ammatin perässä, kuten kunnon vaimon kuuluukin. Mutta tässä ensimmäisessä osassa Katriina vasta lähtee Afrikkaan rakentamaan seurakuntaa, jopa kirkkorakennuksiakin. Kuvaus on tosi autenttisen tuntuista ja esille tulee sellaistakin, mitä ei lähetysromanttisissa dokumenttikirjoissa yleensä kerrota, kuten ihmissuhdesotkuja, ongelmia ja puolueellisuutta, jopa epäoikeudenmukaisuuksia, joita Katriina joutuu kokemaan. Hurjan hieno on myös kuvaus tapahtumasarjasta, jossa afrikkalainen uskova veli rakastuu Katriinaan ja myös Katriina häneen. Harvoin saa lukea, miten helluntailainen puntaroi seurustelun aloittamista tai aloittamattajättämistä, ja miten muut ympärilläolevat tähän suhtautuvat. Harvoin myöskään tulee ihmissuhdeasioissa romaaneissa esiin vaihtoehto, jossa kysytään Jumalan tahtoa seurustelun suhteen...Näin iltalukemisen ääressä on kovinkin antoisaa nähdä kuin ulkoapäin nuoren naisen valintoja ja arvioida, olivatko ne nyt kuitenkaan niin oikeita ja järkeviä, vai olisiko pitänyt olla uskollisempi oman sydämen äänelle. Mutta nykypäivänä en oikein osaa asettua samantyyppiseen tilanteeseen kuin mitä tuolloin ja juuri tuossa kulttuurisessa viitekehyksessä  tällä nuorella naisella oli. Hänen lähtökohtansa ja myös uskonelämänsä tuntuu kovin totiselta ja vakavalta. Mutta kun kirjasarjan lukemisen on aloittanut,  oli taas ihan pakko lainata seuraava osa! Sitkeyttä ja jääräpäisyyttä minun osaltani pikemminkin kuin ihastumista suureen sanataideteokseen - toisaalta eräänlaista oman elämänkokemuksen peilaamista toisenlaisen elämän vaiheisiin. Ja tietenkin eläytymistä eksoottisessa ympäristössä elävän perheen elämään!    

Laura Shane Cunningham: Ett hus på landet ( Wahlström & Widstrand, 2001)

On jotain erityisen kiinnostavaa lukea jonkun toisen ihmisen elämästä, varsinkin kun huomaa, että joku siinä hänen kokemuksessaan koskettaa myös omaa historiaa...

Kirja, jonka nimi on "Talo maalla", löytyi kierrätyshyllystä. Sen leimoista näkyy, että joku on ostanut sen Järnan kirjastosta Ruotsista, ehkö lomalukemiseksi, ottanut mukaan Suomeen ja nyt sen aika on taas lähteä kiertämään...

Laura on jo pienenä tyttönä kokenut äitinsä kanssa unelmaa maalla asumisesta. He ovat kierrelleet monia taloja katsomassa, mutta vasta myöhään aikuisuudessa Laura itse muuttaa maalle. Kirja kuvaa hänen elämäänsä pienestä tytöstä aina aikuisuuteen asti, kerronnassa tulee ilmi se juurettomuus, jota hän isättömänä, yksinhuoltajaäidin köyhänä lapsena tuntee; saan kuulla hänen nuoruusvuosistaan, avioiittovuosistaan, lapsenkaipuustaan, adoptio-ongelmmista, viimein avioerosta ja kuitenkin, ihmeellisestä kotiutumisesta maalta löytyneeseen vanhaan taloon, jonka historiasta löytyy ihmeellisiä yhtymäkohtia Lauran omaan elämään...kunhan hän ensin ne elää!

Historiaa, elämänkertaa, ajankuvaa 70-luvulta, maisemankuvaa mm.50-luvun Chicagosta että 80-luvun maaseutumiljööstö, monista paikoista ja vaiheista Lauran elämässä, muutoksesta, joka koko ajan tapahtuu sekä ihmisten elämässä että heidän ympäristöissään.

Laura on  kirjailija, jonka läsnäolo ja persoonallisuus kuultaa läpi eri elämänvaiheiden kuvauksessa - ja ihanasti jokainen luku kiertyy kokonaisuudeksi pienellä, mutta taidokkaalla lankojen yhteenvetämisellä. Sama olohuoneen takkatulen äären, kirjojen, neulomisen, kodikkuuden rauhallinen tunnelma välittyy hänen tavastaan pukea ajatuksensa kauniiksi muodoksi, joka ikäänkuin ikuistaa nämä tapahtumat sanojen muodostamaksi taideteoskokonaisuudeksi. Eteenpäin virtaava, eletty elämä, muuttuu muistelemisen ja ylöskirjaamisen myötä ikuiseksi, irralliseksi, irroitetuksi, ja sen voi jättää krijan muodossa lähtemään eteenpäin, erillisenä, omana todellisuutenaan.

En ikinä ole kuullutkaan hänestä kirjailijana - maamme ovat liian kaukana toisistaan - mutta tämän kirjan myötä hän tuntuu rakkaalta ja läheiseltä. Sitä kai tämäntyyppinen kirjallisuus parhaillaan onkin:  lämmön jakamista omasta elämästä kokemastaan toiselle.

Juuri tämän kirjan kansikuvaa ei netistä löytynyt, kylläkin englanninkielisen version isotekstisestä painoksesta - ruotsinkielisessä painoksessa kantena on valokuva maisemasta, jonka tunnistaa tekstin perusteella olevan näkymä Lauran kirjoituspöydän ikkunan ääreltä, se sama, jota hän katselee kirjoittaessaan.

( A place in the Country, Ulverscroft Nonfiction, 2001)

Nora Roberts: Jotain sinistä ( Gummerus, 2011)

Välillä hyppäys toiseen sarjaan: Nora Robertsin kvartetti on kuin neliapila, jossa jokainen lehdykkä kertoo samasta hääyrityksestä sen neljän eri osakkaan elämää kuvaillen.

Ensimmäisen osan jälkeen osasin jo vähän odottaa, mitä on tiedossa, joten lukukokemus oli ihan miellyttävä.
Varsinkin kun loppu on vakiokaavan mukainen eli autereinen.

Eila Payne: Karjalan tyttö yllättää ( Aikamedia, 2007)

Kolmas osa toden sanoo, nimittäin nyt tulee kuvaan romanssi!  Tosin se on kovin siveä ja alistetaan kutsumukselle ja velvollisuuksille...mutta senkin takia on mielenkiintoista lukea näinkin erilaisessa maailmassa etenevää ihmissuhdetta. Huomasin kirjastossa, että kaikki Eila Paynen kirjat taitavatkin olla samaa jatkumoa, vaikka ensin mainittiin kyseessä olevan trilogian. Hmmm....urakka siis jatkuu...

Eila Payne: Karjalan tyttö päiväntasaajalla ( Aikamedia, 2006)

Ensimmäisen osan jälkeen tietenkin pitää saada tietää, miten tarina jatkuu, joten trilogian toinen osa oli ihan pakko lukea!

Edelleenkään en tykkää kirjoittajan tyylistä erityisemmin, mutta on ihanaa kerrankin lukea kirjaa, jossa päähenkilö on uskossa ja jossa tapahtumat käsittelevät lähetystyötä Keniassa. Uskoisin, että pohjautuvat todellisiin tapahtumiin, sillä jotkut nimet ovat oikeasta elämästä  tuttuja, mutta päähenkilöiden nimet ilmeisesti muutettuja. Eikun kolmannen osan pariin!

Eila Payne: Karjalan tyttö ( Aikamedia, 2005)

Ystävä kyseli kirjaa karjalaisista. Päätin lukea tämän, jotta tiedän, voiko suositella. Voi.
Teksti tuntui aluksi oudolta, joten luin pätkiä sieltä täältä, lopusta alkuun päin, kunnes yhtäkkiä tarina alkoi vetää ja luin kirjaa ihan perinteisessä järjestyksessä alusta loppuun. Jokin tyylissä tuntui aluksi oudolta ja lukeminen tökki, mutta kun löysin kiinnostavia kohtia, sain kiinni tarinasta ja nyt en malta odottaa, että saisin jatko-osia käsiini!

Kirjailija kuvaa tosiperinpohjaisesti nuoren tytön elämää ihan syntymästä asti, kaikki vaiheet. Melkomoista luettelua! Mutta kuitenkin kovin kiinnostavaa...  

Nora Roberts: Jotain uutta ( Gummerus, 2010)

Neljä ystävystä perustaa hääyrityksen, ja jokainen saa vuorollaan olla päähenkilö morsiussarjan neliosaisessa kokonaisuudessa. Löysin tämän ensimmäisen osan kierrätyshyllystä työpaikalta ja kaivoin luettavaksi pääsiäispyhinä podetun flunssan ajankuluksi. En voi sanoa pitäneeni...erityisen tylsä oli lukea harlekiinimaisia sänkykohtauksia. Muuten ihan kelvollista ajankulua, mutta itse olisin karsinut nämä muistaakseni kaksi kohtausta pois. Mutta toisaalta, voihan tylsät kohtaukset aina hypätä yli, olivat ne sitten pitkäveteisiä luonto- tai ei-niin-kiinnostavia-sotakuvauksia, tai kuten tässä, yhden maailman kauneimmista hetkistä sanoittamista. Vajavaisesti.  

Tuire Kaimio: Tuikun eläinkoulu ( WSOY, 2003)

Tuire Kaimio on Suomessa käsite eläintenkouluttajana. Erikoinen ammatti, josta hän kertoo kirjassaan. Alku on hiukan väkinäinen tekstiltään,  mutta taso paranee huimasti heti vauhtiin päästyä, erityisen mielenkiintoista on lukea Poika ja ilves -elokuvan teosta ja Väinö-ilveksen kouluttamisesta. Oikeastaanhan kyse on kommunikaatiosta Tuiren ja eläinten välillä ja hän sanookin, että ihmeellisintä kaikesta on, kun tuntee olevansa aivan kuin yhtä jonkun eläimen kanssa; kun yhteys on saumaton ja eheä. Sivuja tässä vuoden 2003 pokkaripainoksessa on 234 ja tarina vei kyllä mukanaan, vaikka varsinaista kirjallista kaarta ei olekaan. Kirja vaan yhtäkkiä loppuu. Mutta ehkäpä se tarkoittaa, että jonain päivänä tarina jatkuu!

Spencer Quinn: Häntäkarvan varassa ( WSOY, 2012)

Kun on saanut omistaa koiran monen vuoden ajan, ja kun se sitten kuoli viime kesänä eikä uutta ole elämäntilanteen takia voinut ottaa, jää vaihtoehdoksi katsoa koira-aiheisia leffoja ja tarttua koiramaisiin kirjoihin! Suosittelin asiakkaalle jotain kivaa lukemista, ja kun törmäsin Spencer Quinnin kahteen dekkariin, joissa koira on merkittävässä  pääosassa, saimme kumpikin kivaa lukemista: hän sen, jonka olin aiemmin lukenut, ja minä taas jatko-osan, joka oli ihan uusi minulle. Jippii!!! Molemmat lähdimme hyllyltä tyytyväisenä.

Häntäkarvan varassa jatkoi taattua linjaa: karun miehinen dekkari, täynnä amerikanmaisemia ja hyviksiä ja pahiksia, ja tietenkin paras voittaa eli Chet, the dog... Hänen mietteensä tuovat huumoria melko hurjiksiin kehittyviin tapahtumiin. Nuuskijatutkimusten kakkososa on yhtä kuin hyviä lukuhetkiä!

Pauliina Rauhala: Taivaslaulu ( Gummerus, 2013)

Taivaslaulu on aiheellaan ja maineellaan luonut odotuksia, joten kun sen vihdoin varausjonosta itselleni sain, sattui niin sopivasti että pienen flunssanpoikasen yhteydessä sain ihan luvan kanssa heti viikonlopun alkaessa mennä peiton alle lepäämään ja lukemaan, ilman mitään ulkoisia velvoitteita. Yhdellä lukemallahan se sitten hujahti! Teksti tosin olikin niin kuvailevaa ja jopa symbolista, että koin hyvänä lukea kirja kerralla läpi, niin sai käsityksen sen rakenteesta ja kirjallisestakin kokonaisuudesta.

Taideteos, jossa on tendenssisisältö! En ihmettele ollenkaan, että kirja sai vuoden 2013 kristillinen kirja -tittelin.      

Kirja kuvaa tosi kaunilla tavalla nuoren avioparin suhdetta lestadiolaisessa ympäristössä, niitä kipuiluja ja rasitteita, joita yhteisön opetus avioelämästä ja lasten vastaanottamisesta ( lue: ehkäisyn kieltämisestä) tuoreelle rakkaussuhteelle ja perhe-elämälle aiheuttaa. Vilja kokee olevansa liian hentorakenteinen jatkuviin raskauksiin, lopputuloksena on vakava masennus ja sairaalahoitojakso. Aleksi taipuu lopulta ottamaan vastuulleen sterilisaation, jotta voisi pelastaa sekä vaimonsa elämän ja oman rakkautensa häneen.

Harva ihminen nykypäivänä joutuu tällaiseen paineeseen yhteisön takia, mutta muutos ja henkilökohtainen kasvu, jota Pauliina Rauhala hienosti kuvaa, on meille kaikille yhteinen. Siksi samaistumiskohteena voi varmaan olla jokainen nainen  ja mieskin, niin läheltä perhe-elämä meitä jokaista joko koskettaa tai on ainakin koskettanut lapsuudessa. Tässä tapauksessa koen, että kirjallisuuus voi muuttaa maailmaa, myös antamalla lestadiolaisyhteisön ulkopuolella eläville hienon kuvauksen ja jopa tietopaketin liikkeen sisällä elävien maailmasta. Yhden tulkinnan siitä, mutta ei todellakaan kapeimman!