Osaksi ehkä siitä, että kirjan juoni tuntui olevan kopio toisesta lukemastani kirjasta- siis se nuorten elämä kreikkalaisella saarella, jonne he myöhemmin palaavat ja kokevat jotain kaipuuta omaan nuoruuden aikaiseen paratiisimaiseen elämäniloonsa...ehkä Kinsella on lukenut saman kirjan kuin minä, tai sitten kaikki 70-luvun nuoret vaan kerta kaikkiaan matkustivat reilaamalla tai muuten reppujen kanssa ja elivät samaa vapaan seksin kulta-aikaa kuin mitä tässä kuvataan? ( kirja johon viittaan, on Laura Caldwellin Elämä kartalle vuodelta 2003, alkuteos v. 2002 -lue ja vertaa!)
Harmi vaan, että tuo sama elämänasenne tuntuu jatkuvan edelleen päähenkilön elämässä.
Kirjassa taustoitetaan kyllä syytäkin tähän irrallisuuteen ja rakkaudennälkään: hänen lapsuudenkotinsa oli ollut tunneköyhä ja turvaton. Onneksi, kaikkien Wodehousemaisten kommellusten jälkeen se oikea kuitenkin löytyy - jokaiselle kirjan päähenkilöistä.
Miksi tämä tuntuu kuitenkin minusta teennäiseltä ja epäuskottavalta? Miksi en osaa nauttia mielikuvituksen lennosta ja aikuisten satumaailmasta? Varmaan siksi, kun kirjassa on liian vähän romantiikkaa ja liian paljon pelkkää seksiä...minun makuuni siis. Koko rakennelma on lähellä harlekiinikirjallisuutta, ts. kirjallisuutta, jota lukiessa koko ajan on tietoinen lukevansa kuvitelmaa, jolla ei ole todellisuuden kanssa mitään tekemistä. Paremmassa (viihde) kirjallisuudessa tämä illuusio tulee kuitenkin sellaiseksi, että kirjasta saa jonkinlaista voimaa omaan arkeensa, sillä se voisi jopa olla totta...ja kirjan lukemisen lopettaa voimaantuneena, virkistyneenä...tässä lähinnä tyytyväisenä siihen, että kommellukset vihdoin - ainakin tilapäisesti siis! - saadaan nivottua yhteen ja asetelma on jollain lailla järjestyksessä.
Massatuotantoa, ikävä kyllä. Tällä kertaa ei täysosumaa!
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti