James Bowen: Katukatti Bob. Kissa joka muutti elämäni (WSOY, 2014)

Tämä on yksi niistä ihmeellisistä tositarinoista, jotka tunnetaan pian ympäri maailman; joista tehdään kirja, sitten elokuva ( ei vielä tästä, mutta ehkä myöhemmin) - ja nykypäivän tyyliin tällä kissalla on myös facebooksivu ja tili twitterissä - mjau!


Tämä tositarina alkaa siitä hetkestä, kun huumeriippuvuudesta irrottautuva James näkee  tukiasuntonsa käytävällä kissan, joka selvästi leimautuu häneen. Kissalla ei tunnu olevan omistajaa ja laajojen tiedustelujen jälkeen James toteaa, että kissa on varmaan eksynyt omasta kodistaan ja kaipaa pysyvää asuinsijaa hänen luotaan.

Ihanalla tavalla kissa todella muuttaa Jamesin elämän: näkymättömästä, huomaamattomasta katusoittajasta tulee kissan avulla vastuullinen selviytyjä. Kissa saa ystäviä ympäri maailman, ja James huomaa, että internetin aikakaudella turistien ottamat valokuvat ja videopätkät ovat saaneet kymmeniä tuhansia katselukertoja ja Bob-kissasta on tullut tuttu monelle ulkomaalaisellekin.

James itse saa motivaatiota omaan selviytymiseensä, kun tuntee ensimmäisen kerran elämässään olevansa vastuussa jostain muustakin kuin vaan itsestään.

Kissan rakkaus vetoaa Jamesin vastuuntuntoon ja hän kamppailee tiensä täydelliseen raittiuteen metadonhoidon ja subutex-lääkityksen kautta.

Minua kiinnostaa melkein enemmän kuulla Jamesin tarinan jatkoa: onko hän edennyt lisää elämässään, mitä hänelle tänään kuuluu - no, kyllähän tietenkin kiinnostaa kuulla myös Bob- kissasta, mutta oikeastaan vain suhteessa Jamesiin...

Heidän ystävyytensä on todella hellyttävä!      

Janet Evanovich: Neljäs kerta toden sanoo ( WSOY, 2010)

Ups!

Kotoa löytyi vielä tämäkin luettu kirja...kuten nimestä voi arvata, neljäs sarjassaan.

Itse asiassa juuri tässä kirjassa oli ne arveluttavan karmeat roistot - sairas yksilö, jollaista ei voisi kuvitella tapaavansa, ja juuri siksi niin kammottava - mutta samaa tyyliä näissä kaikissa on eli ei niin suuri muistivirhe!

Hahmogalleriassa leppoisa transvestiitti, ärhäkkä mummo, kireä pomo ja yli-innokas työtoveri - hauskuutta taatussa kokoonpanossa siis luvassa :)   

Päivi Storgård: Keinulaudalla ( Schildts & Söderströms, 2013)

Hieno esikoisteos. Väistämättä kokee sen omaelämäkerrallisena, niin vahvasti minäkertojan näkökulmaan eläytyy. Naistenlehtihaastatteluissahan on käynyt ilmi, että kirjailija on kärsinyt kaksisuuntaisesta mielialahäiriöstä ja varmaan ollut sairaalahoidossakin, terapian lisäksi.

Kirjaa luettuaan aloin muistella muita kaunokirjallisia sairaskertomuksia: Elina Hirvosen Että muistaisin saman kirjalilijan veljen skitsofreniasta, Pauliina Rauhalan Taivaslaulun lestadiolaisäidin synnytyksen jälkeisestä masennuksesta. Erityisesti jälkimmäinen tulee Keinulaudalla-kirjastakin vahvasit mieleen, kun yhtenä aihelankana on juuri raskauden ja äitiyden kuormittavuus neurologisesti poikkeavalle. Dopamiinit ja muut välittäjäaineet kun stressin yltyessä eivät jaksa noudattaa omaa, luotua kulkuaan vaan vaje aiheuttaa hankalia oireiluja, loputonta maanisuuttaa tai totaalista jaksamattomuutta. Kokemuksiin on helppo samaistua.

Kiinnostavaa on myös avioliiton kuvaus sekä hoidon eri vaiheiden kuvaus. Mies ilmeisesti "kasvaa erilleen" vaimonsa kriisien uuvuttamana, hoitohenkilökunta kuvataan täydellisen vahvana ja auttamiskykyisenä, turvan luojana. Vaikka päähenkilö on aluksi itse kovin torjuva sairautensa ja tarvitsevuutensa myöntämisessä, saa lukija hyvin myönteisen kuvan hoidon auttavuudesta ja tarpeellisuudesta. Kiitokset siis suomalaiselle terveydenhoidolle kirjallisuudenkin kautta.  

Janet Evanovich: Kahdeksan kaunista ( WSOY, 2012)

Halusin taas vaihteeksi kokea sankarittareni Stephanie Plumin seikkailuja, kun nyt tiedän, mitä kirjan kansien välistä on turvallisen varmasti odotettavissa. Seikkailua hurjassa maailmassa, mutta rohkeiden ja vahvojen sankarien  onnelliseen loppuun luotsaamana.

Sarjakirjojen autuus.

Tässä kyllä ne roistot olivat aika hulluja, varsinkin se pahimmista pahin, mutta huumorin kautta senkin pystyi sulattelemaan. Ja näissä kirjoissahan onnellinen loppu ei tarkoita hääkellojen soittoa vaan rikollisen katoamista vankilaan - kaava kuin kaava! 

Jussi Siirilä: Barrikadikesä ( Gummerus, 2013)

Hei, tämähän on saman kirjailijan teos kuin se Kreikka-aiheinen lomakuvaus! Paljon paksumpi tosin, ja Mayakin näyttää olevan jo 13-vuotias, mutta koska se edellinen, ohuempi, oli kuitenkin niinkin hauska, nyt todella taidan lainata tämän paksumman ja odotan uteliaana, onko kirjailija onnistunut kirjoittamaan yhtä hauskan teoksen kuin se ensimmäinen oli!

Ehdoton hitti! Hauskuutta riittää, ja lukemistakin, nyt yli kolmensadan sivun verran! ( 301 s.)

Hahmoista hauskin on ehkä mummi, joka haluaa barrikadeille, mutta tärkeänä lankana kulkee ystävyyden kuvaus, ja pohjoisen pikkukaupungin työllisyyden elinehtojen kuvaus, sekö tietenkin myös nuoruuden kasvukausien, mm. ihastumisen ja kehittymisen, taitava siinä sivussa kertominen.

Tulen ihan uteliaaksi tästä Siirilästä, mikä hän lienee miehiään? Isä ainakin, ihan ilmiselvästi, ei tällaista voi osata kuvata ilman läheistä suhdetta omiin lapsiin. Kai.

Jussi Siirilä: Sekaisin Kreikasta ( Gummerus, 2008)

Houkutteleva kansi, ohut koko - siinä perustavaa laatua olevat valintakriteerit viikonlopun lukuvalinnalleni. Todella positiivisesti yllättävä tuttavuus! Huumoria ei koskaan ole maailmassa liikaa, varsinkaan 12-vuotiaan perheenjäsenen kriittisten kommenttien saattelemana. Teini-iän jo ohittaneiden lasten vanhempana hulvaton kokemus lukea vanhempien toilailuja järkevän varhaisteinin silmälasien läpi nähtynä!

Minna Lindgren: Kuolema Ehtoolehdossa ( Kustannusosakeyhtiö Teos, 2013)

Oman sukulaisen tuoreen (!) kuoleman  takia kesti pitkään, ennen kuin uskalsin tarttua niin monen kehumaan kirjaan. Pelotti. Ei se rikos, vaan se vanhuus, ja kuoleman lohduttomuus. Ja paljon parjatun vanhusten huonon hoidon kuvaus...

Mutta rohkenin kuitenkin lukea.

Viime aikoina on ilmestynyt useampiakin vanhusteemaisia kirjoja, humoristisia sellaisia. Minnalla on hyvin omintakeinen huumori, joka sopinee monenikäisille - ohessa sitten tulee kommentoitua yhteiskunnallisia ilmiöitä, jotka todella tuntuvat tarua ihmeellisemmiltä, vaikka ihan totta ovatkin. Moni asia on tavalliselle sinisilmäiselle suomalaiselle niin vaikea uskoa, esim. että joku todella haluaisi hyväksikäyttää hädänalaista vanhusta! Mutta niin kai se on ollut jo aikojen alusta asti.

Moni luki Minna Lindgrenin kirjoituksia hänen isänsä sairasajoilta, joten odotukset ovat korkealla: kokemusta aihepiiristä on, ei nyt ihan omakohtaisesti, mutta läheisen hoitoa seuranneena kuitenkin.
Odotukset täyttyvät, jopa ylittyvät: totuutta paljastetaan fiktion varjolla enemmän kuin itse olisi ikinä osannut kuvitella! ja HUOM! kyseessähän on toki fiktio!!!!  mutta lukija uskoo niin helposti, että tämä todella VOISI olla totta, mikä kai lienee osatarkoituskin.

Seuraava osa on jo valmiina, joten siksi tämä nyt sitten piti ihan välttämättä peloista huolimatta lukea. Kyllä uskaltaa suositella ainakin yli 26 vuotiaille!   

Robert Galbraith: Käen kutsu ( Otava, 2013)

Luettuani J.K. Rowlingin upean Paikka vapaana-kirjan halusin ehdottomasti tutustua häneen kirjailijana lukemalla kaikki muutkin hänen kirjoittamansa teokset.

Hesarin pikku-uutisessa J.K. Rowling sanoo kirjoittavansa dekkareitaan salanimellä Robert Galbraith tulevaisuudessa enemmän kuin Harry Pottereita, joita hän alun alkaen suunnitteli kirjoittavansa seitsemän. Ihan hyvä uutinen! Laatua siis odotettavissa.

Käen kutsu on mielestäni enemmän perinteinen brittidekkari kuin erityisesti J. K. Rowlingin teokseksi tunnistettava kirjallinen taidonnäyte. Ehkä hän siksikin valitsoi salanimellä kirjoittamisen, kuka tietää? Taidonnäyte tämäkin toki on, mutta enemmänkin tekninen sellainen, sillä kirjailija kuljettaa tarinaa hienosti ja hyvin tyypillisesti dekkariperinteen mukaisesti eteenpäin, eikä kirja sisällä ainakaan kovin paljon saman tyyppistä yhteiskuntakritiikkiä tai oivaltavaa ihmiskuvausta kuin esim. aiemmin mainittu Paikka vapaana tai Harry Potterit. Yhteiskuntaluokkien eroavaisuuksia tämänkin kirja näyttää, samaten julkisuuden henkilöiden luksuselämää, jota myös peilataan huonompiosaisen henkilön kautta.

Äärimmäisen kiinnostavaa on lukea tulevia jatko-osia, jonka jälkeen taas on todella kiinnostavaa analysoida tunnelmia lukijana- nykyäänhän dekkarit ovat jonkinlaisia sarjakirjoja nekin, kun päähenkilö on taustalla sama ja tapahtumat vain vaihtuvat, kuin Viisikko-seikkailuissa ikään.