Kirjaa luettuaan aloin muistella muita kaunokirjallisia sairaskertomuksia: Elina Hirvosen Että muistaisin saman kirjalilijan veljen skitsofreniasta, Pauliina Rauhalan Taivaslaulun lestadiolaisäidin synnytyksen jälkeisestä masennuksesta. Erityisesti jälkimmäinen tulee Keinulaudalla-kirjastakin vahvasit mieleen, kun yhtenä aihelankana on juuri raskauden ja äitiyden kuormittavuus neurologisesti poikkeavalle. Dopamiinit ja muut välittäjäaineet kun stressin yltyessä eivät jaksa noudattaa omaa, luotua kulkuaan vaan vaje aiheuttaa hankalia oireiluja, loputonta maanisuuttaa tai totaalista jaksamattomuutta. Kokemuksiin on helppo samaistua.
Kiinnostavaa on myös avioliiton kuvaus sekä hoidon eri vaiheiden kuvaus. Mies ilmeisesti "kasvaa erilleen" vaimonsa kriisien uuvuttamana, hoitohenkilökunta kuvataan täydellisen vahvana ja auttamiskykyisenä, turvan luojana. Vaikka päähenkilö on aluksi itse kovin torjuva sairautensa ja tarvitsevuutensa myöntämisessä, saa lukija hyvin myönteisen kuvan hoidon auttavuudesta ja tarpeellisuudesta. Kiitokset siis suomalaiselle terveydenhoidolle kirjallisuudenkin kautta.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti