Sophie Kinsella: Hääyöaie ( WSOY, 2014)

Kinsellan nimi yleensä lupaa hyvää lukukokemusta. Mistähän johtui, että nyt näin ei käynyt?

Osaksi ehkä siitä, että kirjan juoni tuntui olevan kopio toisesta lukemastani kirjasta- siis se nuorten elämä kreikkalaisella saarella, jonne he myöhemmin palaavat ja kokevat jotain kaipuuta omaan nuoruuden aikaiseen  paratiisimaiseen elämäniloonsa...ehkä Kinsella on lukenut saman kirjan kuin minä, tai sitten kaikki 70-luvun nuoret vaan kerta kaikkiaan matkustivat reilaamalla tai muuten reppujen kanssa ja elivät samaa vapaan seksin kulta-aikaa kuin mitä tässä kuvataan? ( kirja johon viittaan, on Laura Caldwellin Elämä kartalle vuodelta 2003, alkuteos v. 2002 -lue ja vertaa!)

Harmi vaan, että tuo sama elämänasenne tuntuu jatkuvan edelleen päähenkilön elämässä.

Kirjassa taustoitetaan kyllä syytäkin tähän irrallisuuteen ja rakkaudennälkään: hänen lapsuudenkotinsa oli ollut tunneköyhä ja turvaton. Onneksi, kaikkien Wodehousemaisten kommellusten jälkeen se oikea kuitenkin löytyy - jokaiselle kirjan päähenkilöistä.

Miksi tämä tuntuu kuitenkin minusta teennäiseltä ja epäuskottavalta? Miksi en osaa nauttia mielikuvituksen lennosta ja aikuisten satumaailmasta? Varmaan siksi, kun kirjassa on liian vähän romantiikkaa ja liian paljon pelkkää seksiä...minun makuuni siis. Koko rakennelma on lähellä harlekiinikirjallisuutta, ts. kirjallisuutta, jota lukiessa koko ajan on tietoinen lukevansa kuvitelmaa, jolla ei ole todellisuuden kanssa mitään tekemistä. Paremmassa (viihde) kirjallisuudessa tämä illuusio tulee kuitenkin sellaiseksi, että kirjasta saa jonkinlaista voimaa omaan arkeensa, sillä se voisi jopa olla totta...ja kirjan lukemisen lopettaa voimaantuneena, virkistyneenä...tässä lähinnä tyytyväisenä siihen, että kommellukset vihdoin - ainakin tilapäisesti siis! - saadaan nivottua yhteen ja asetelma on jollain lailla järjestyksessä.

Massatuotantoa, ikävä kyllä. Tällä kertaa ei täysosumaa!

R.C.Sherriff: Vihreä Veräjä ( WSOY, 1958)

Viehättävä, 1939 ensimmäisen kerran suomeksi ilmestyneen suosikkikirjan toinen, pehmytkantinen painos.  Alkuteos ilmestyi 1936...oi niitä aikoja! Ei ollut sotaa vielä näköpiirissä...

Päähenkilö työskentelee Lontoon Cityssä kirjanpitäjänä ja heti alussa kuvataan, miten hän saa kellon läksiäislahjaksi - ja siinä ne juhlallisuudet sitten olivatkin! Kyllä me ainakin hiukan enemmän juhlimme eläkkeellejääviä kollegojamme...ankeita aikoja, ihan pahoittaa mielensä päähenkilön puolesta!

Tarkasti kuvataan lapsettoman pariskunnan arkea eläkepäivien alusta. Lapsettomalla pariskunnalla on myös kotiapulainen huolehtimassa ruuanlaitosta ja siivouksesta. Outoa...kyllä on aikoja...vaikea kuvitella, että eläisi tuollaista elämää!

Turhautunut päähenkilö saa vihdoin elämäänsä sisältöä uuteen asuntoalueeseen muutosta. ON tunnettu tosiasia, että kun kaikki muuttavat yhtä aikaa uudelle asuntoalueelle, syntyy yhteishenkeä ihan toisella tavalla kuin jos muuttaisi jo vakiintuneelle alueelle. Kirjan lopussa päähenkilö onkin jo tyytyväinen ja yhteisössään merkittävä henkilö, joka on luonut itselleen ikään kuin toisen uran, nyt vapaaehtoisena toimijana kerhotalon sihteerinä.   

Kirjailija kuvaa miehen ja hänen vaimonsa mielenliikkeitä tarkkaan ja mainiosti. Tartuin kirjaan kuitenkin nimen takia: Sininauhasäätiöllä työskentelevä tuttavani on aloittanut Vihreä veräjä -projektin, jossa tuodaan sosiaalityön eri alueille enemmän viherkasvien kautta tapahtuvaa kuntouttavaa toimintaa. Siksi jotenkin odotin, että myös tässä kirjassa luonnolla olisi suurempi rooli kuin nyt. Kyllähän pariskunta teki puutarhatöitä ja nautti pitkistä kävelyretkistä luonnossa, mutta tärkeimmäksi kuitenkin muodostuivat ihmissuhteet. Ehkäpä niin pitääkin olla! Kaiken ydin ihmiselämässä ovat siis ihmiset ja löydämme oman paikkamme yhteisössä palvelemalla muita, niillä kyvyillä, jotka meille ovat ominaisia. Tai jotain...          

Kirja kuitenkin on kiva erikoisuus menneiden aikojen maaailmasta, jossa ihmisluonne kuitenkin tuntuu samanlaiselta kuin nykyäänkin. Suosittelen!

Alan Bradley: Kuolema ei ole lasten leikkiä ( Bazar, 2014)

Kaikkea muuta kuin Viisikkoa, tämä uusi Flavia De Luce -sarja!

Karmivia tarinoita, maaseututunnelmia, eksentrisiä hahmoja Englannin maaseudulla -  hiukan epätodellisen tuntuisia, ajattomia henkilöitä...no, se on ehkä se siniverinen maailma joka on niin vieras tavalliselle ihmiselle...ja joka synnyttää outoja ajatuksia myös lukijalle...

Hieno tarina, jossa Flavia taas briljeeraa kemiantiedoillaan ja -taidoillaan.
Voisin jopa innostua kemiasta, jos oma opettaja olisi osannut kertoa näin kiinnostavasti erilaisista kemiallisista reaktioista...

Jännitystä, kauhua, outoutta...

Työkaveri ei tykännyt, koska ajatus lapsesta päähenkilönä tuntui hänestä kamalalta. MInusta se tuo tarinaan hienon näkökulman. Saa kokea maailmaa lapsen silmien kautta, ikäänkuin!

No, sen verran Viisikkoa ( tai oikeastaan Salaisuus -sarjaa) tässä on mukana, että Flavia on tietenkin ylivertainen ammattimaiseen poliisin ja/tai poliisipäällikköön verrattuna...

Karin Brunk Holmqvist: Kranvridarna ( Kabusa Böcker, 2014)

Karin Brunk Holmqvistin kirjat erottuvat hienojen kansiensa takia kirjaston hyllyiltä. Olen lukenut jo useampia ja mielestäni tämä tuntui toistaiseksi parhaalta.

Pienen Tomelilla - kaupungin lähellä sijaitsevan lähikylän asukkaita kuvataan tarkkuudella ja lämmöllä, joka vetää vertoja Alexander McCall Smithin sydämellisen rauhalliselle Mama Ramotsen maailmalle. Ehkä juuri tämän kirjan kohdalla tajusin, mikä on näiden kirjojen avain: lämpö ja rakkaus maaseutuun, seniori-ikäisiin päähenkilöihin ja heidän hyvin tavalliseen arkeensa, jonka kuvaus tuntuu niin tunnistettavalta ja tutulta. Rauhallinen ja elämääkannatteleva sanojen rytmi, joka tekee lukukokemuksesta rauhoittavan ja turvallisen, Pohjolan maaseutukylästä vastineen McCall Smithin Zimbabwen päähenkilöiden kiireettömään elämänmenoon. Ihminen löytää itsensä, samaa on meissä kaikissa, olimmepa missä päin maailmaa tahansa. Siksi Brunk Holmqvist onkin suosittu ja hänen kirjojaan julkaistu hyvin monella kielialueella.

Erityisesti haluan mainita kauniin kannen sekä lukujen vanhanaikaista kaunokirjoitusta muistuttavan fontin. Jopa paperin pinta tuntui lukiessa käteen miellyttävältä. Näin kannattaa fyysiseen  kirjana panostaakin - tätä elämystä ei helposti vaihda sähköiseen tai äänikirjaan, vaikkakin itse teksti kyllä kantaa näissäkin muodoissa! On vaan upeaa, kun visuaalisuuteen on panostettu ja näin saatu aikaan hieno kokonaislukukokemus!    

Jennifer Holland: Yllättävät ystävykset ( Siltala, 2014)

Odotuksia herättävä teos eläinmaailman ystävyksistä!

Kirjan teksti oli kuitenkin jotenkin mainosmaista, sivujen graafinen ilme muistutti enemmän lehtiaukeamaa kuiin kirjaa. Jutut tuntuivat aiemmin muualla julkaistujen pidempien tarinoiden lyhennelmiltä ja tunnelma jäi hyvin latteaksi. Jotkut tarinat olivat kiinnostavampia kuin toiset, mutta ehkä juuri se, että kirjailija ei nähtävästi itse ollut tavannut kuvaamiaan ystävyksiä, jätti jotenkin ulkokohtaisen ja pinnallisen tunteen.

Mietin myös, sopisiko kirja paremmin lapsille kuin aikuisille, mutta totesin, että onhan aikuisiakin hyvin erilaisia...
   

Robert Galbraith: Silkkiäistoukka ( Otava, 2014)

J. K. Rowlingilla on oma äänensä myös salanimellä kirjoittaessaan. Vaikka tapahtumapaikka on näennäisesti nyky-Lontoo ja sen liepeet, on kirjailijan kuvaus makaaberia ja tunnelmaltaan melko hurjaakin. Aiheena on kirjallinen maailma; kustantamot ja kirjailijat, joiden luonnetta kuvaillaan hyvinkin kriittisesti.Henkilökuvaus on karikatyyrimaista - jossain vaiheessa mietin, purkaako Rowlings voimakkaalla kädellä joitain turhaumiaan tai kuvaako kohtaamiaan ihmisiä, mutta onhan hänellä toki suunnaton mielikuvitus, joten yhtymäkohdat todellisuuteen ovat voineet kovinkin värittyä tarinankertojan sisäisten maailmojen syntyprosesseissa. Se oma ääni muodostuu siitä, että kirjaa lukiessa tietää koko ajan lukevansa fiktiota- sen verran vahvasti todellisuudesta erottuvina hahmot kuvataan.

Päähenkilö, sodassa vammautunut, julkkisisän avioton poika, joka on ponnistanut omaan elämäänsä ilman muiden apua, on mahtavan sympaattinen luomus, samoin häntä avustava sihteeri. Kiinnostuneena seuraa heidän välilleensä kehittyvää, toki muodollisesti vain työhön liittyvää ihmissuhdetta - molemmat ovat erittäin miellyttäviä hahmoja ja suhteen kuvaus etenee juuri niin uskottavan taitavasti kuvattuna kuin vain voi toivoa - jännite pitää!

Heidän vastakohdakseen sitten tuodaan lukuisat muut hahmot, joista osa on, kuten sanottua, hyvinkin karikatyyrimäisiä. Roisto on Galbraith-kirjoissa ilmeisesti aina selkeästi erottuva, jopa nilkki. Tämän kirjan pahis on suorastaan yliampuvan kauhea! Joka luo kirjaan mukavasti rajan todellisen maailman ja fiktion välille. Ja voi luottaa siihen, että lajityypin mukaisesti ykstyisetsivä selvittää tapauksen onnistuneesti, vaikkain viime hetkillä tulee huiman jännittävä loppuhuipentuma. Jonka  jälkeen saa taas hengittää rauhallisesti, asioiden saavutettua arkisen tasapainonsa ja pahan palkkansa.

Ei kun seuraavaa kaavan mukaan etenevää  teosta odottamaan! Tyylitaituri on luonut oman dekkarikirjojensakin maailman!

     

Minna Lindgren: Ehtoolehdon pakolaiset ( Kustannusosakeyhtiö Teos, 2014)

Minna Lindgren sai nyt syksyllä 2014 Eskon puumerkki -palkinnon kirjoistaan, eikä ihme: huumoria, nasevaa tekstiä, jonka ohessa kirjailija kirjoittaa kirpeää yhteiskuntakritiikkiä, mutta päähenkilöt säilyttävät rauhallisuutensa ja lempeytensä kaikkien kommellusten keskelläkin.

Tällä kertaa Ehtoolehto joutuu epämääräisem remonttifirman kohteeksi ja osa asukkaista muuttaa Hakaniemeen, kimppakämppään. Erikoiset persoonallisuudet ( johtuneeko korkeasta iästä vai olivatko persoonallisuuksia jo nuorempanakin?) toteuttavat arkensa ihmeellisiä kuvioita yhdessä, saavat uusia ystäviä ja melkein varmasti voi sanoa, että seikkailut jatkuvat vielä kolmannessakin kirjassa - loppusivulta sai sillä lailla mukavasti vaikutelman, että ei porukan elämä eivätkä kaupunkiseikkailut vielä tähän loppuneet!

Nicholas Barreau: Pieni elokuvateatteri Pariisissa ( Tammi, 2014)

Hämmentävää todeta, että alunperin kirja on julkaistu saksankielisenä, sillä niin pariisilainen tunnelma kirjassa on! Kirjan lieveteksti kertoo kyllä, että kirjailija työskentelee pariisilaisessa kirjakaupassa ja opiskelee Sorbonnen yliopistossa, joten kyllä hän on taitavasti omaksunut romaanisen maailman sisimpäänsä...

Jos ei kansikuvan kuvapankkikooste liikaa häiritsisi, voisi kirja olla myös esineenä hyvin miellyttävä - nyt arvoa nostaa kuitenkin vain sen sisältö.

Tarina on pikkusievän suloinen - kuka uskoisi, että kirjailija on nuori mies eikä nuori nainen?

Elokuvien maailma on selkeästi keskiössä. Päähenkilö on perinyt sedältään klassisia elokuva pyörittävän elokuvateatterin. Sen keskiviikkonäytöksissä esitetään sarjaa rakkauselokuvia, jonne tulee myös muutamia vakiokävijöitä. Päähenkilö ihastuu punatakkiseen nuoreen naiseen, mutta monimutkaisten kommellusten takia hän kadottaa tämän ja vasta lopussa paljastuu, miksi näin kävi.
Tarina muistuttaa yksinkertaisuudessaan hiukan lasten satua, sen tunnelma on jotenkin viaton tai naiivi, mutta siinä se ilmentää ihailemiaan vanhan aikakauden elokuvia, joita sarjassa esitetään - vaikka ne on muualla jo tuomittu unohduksiin vanhanaikaisina ja epäkaupallisina.

Viittaus Woody Alleniin ( kirjassa hahmo nimeltä Allan Wood, joka tekee elokuvaa Pariisissa...) tuo kirjan sävyyn myös jotain elokuvalehdistön glamourmaailmasta: mehän usein luemme lehdistä julkkisten elämästä, ja näitä julkkiksia ovat usein juuri elpkuvanäyttelijät ja -ohjaajat, joiden elämää seuraamme. Tässä  kirjailija on ottanut näitä lukijayleisön tuntemia tosiasioita mukaan tarinaan, joten ne tuovat siihen tunteen jonkinlaisesta tunnistamisesta. Kiinnostava kokeilu!

Viihdyttävä, jokseenkin yltiöromanttinen, lähes Harlekiini-kirjallisuusmainen tarina!

Anneli Vainio: Kotini on linnani: elämää Etelä-Ranskassa ( Kirjapaja, 2009)

Matkailua lukiessa!

Anneli Vainio kirjoittaa arkisen leppoisasti vanhan ranskalaistalon remontoinnista ja elämästä maaseudun kylässä, jossa yhteisöllisyys ja hidas arki on vielä voimissaan.

Nautinnollista lukemista!

Tarina alkaa romanttisella junatapaamisella, ja rohkea elämänmuutos työuran jälkeen muuttaa eteläiseen Ranskaan antaa ajatuksen, että jos kerran hän, niin...





 

Jenny Downham: Ennen kuin kuolen ( Otava, 2009)

Kirja, jota työkaveri suositteli. Sanoi, että oikein tuputtaa tätä kirjaa kaikille - nuorille ja aikuisille - sillä kuulemma JOKAISEN pitäisi lukea tämä. Siispä otin kirjan kotiin, jossa se odotteli lukemistani varmaan kuukauden verran...

Kyllä. Ymmärrän, miksi hän haluaa jokaisen lukevan tämän kirjan.

Nuori tyttö, joka sairastaa syöpää, kirjoittaa listan asioista, jotka haluaa kokea ennen kuolemaansa. Hänen ystävänsä auttaa häntä toteuttamaan  niitä.

Perhe, joka elää  elämäänsä hänen rinnallaan. Isä, joka on lopettanut työnteon ollakseen aina valmiina auttamaan tytärtään, ollen koko ajan hänen käytettävissään. Veli, joka on vielä liian nuori ymmärtääkseen, mutta joka rakastaa siskoaan. Äiti, joka on avioeron myötä muuttanut pois, mutta joka oikein vaikeina hetkinä kuitenkin tulee takaisin, sillä he ovat kuitenkin perhe.

Hienoja kuvauksia nuoren tytön kokeiluista, tunnekuohuista, kiukutteluista, sairaalakäynneistä, alun irrallisuuden kasvusta syvemmäksi ja lopunkuvaus kuoleman hetkestä...vaikuttavaa. Ihan vaan nuorten kirjana. Ei ihme, että kirja on käännetty niinkin monelle kielelle, myös siis suomeksi!