Robert Galbraith: Silkkiäistoukka ( Otava, 2014)

J. K. Rowlingilla on oma äänensä myös salanimellä kirjoittaessaan. Vaikka tapahtumapaikka on näennäisesti nyky-Lontoo ja sen liepeet, on kirjailijan kuvaus makaaberia ja tunnelmaltaan melko hurjaakin. Aiheena on kirjallinen maailma; kustantamot ja kirjailijat, joiden luonnetta kuvaillaan hyvinkin kriittisesti.Henkilökuvaus on karikatyyrimaista - jossain vaiheessa mietin, purkaako Rowlings voimakkaalla kädellä joitain turhaumiaan tai kuvaako kohtaamiaan ihmisiä, mutta onhan hänellä toki suunnaton mielikuvitus, joten yhtymäkohdat todellisuuteen ovat voineet kovinkin värittyä tarinankertojan sisäisten maailmojen syntyprosesseissa. Se oma ääni muodostuu siitä, että kirjaa lukiessa tietää koko ajan lukevansa fiktiota- sen verran vahvasti todellisuudesta erottuvina hahmot kuvataan.

Päähenkilö, sodassa vammautunut, julkkisisän avioton poika, joka on ponnistanut omaan elämäänsä ilman muiden apua, on mahtavan sympaattinen luomus, samoin häntä avustava sihteeri. Kiinnostuneena seuraa heidän välilleensä kehittyvää, toki muodollisesti vain työhön liittyvää ihmissuhdetta - molemmat ovat erittäin miellyttäviä hahmoja ja suhteen kuvaus etenee juuri niin uskottavan taitavasti kuvattuna kuin vain voi toivoa - jännite pitää!

Heidän vastakohdakseen sitten tuodaan lukuisat muut hahmot, joista osa on, kuten sanottua, hyvinkin karikatyyrimäisiä. Roisto on Galbraith-kirjoissa ilmeisesti aina selkeästi erottuva, jopa nilkki. Tämän kirjan pahis on suorastaan yliampuvan kauhea! Joka luo kirjaan mukavasti rajan todellisen maailman ja fiktion välille. Ja voi luottaa siihen, että lajityypin mukaisesti ykstyisetsivä selvittää tapauksen onnistuneesti, vaikkain viime hetkillä tulee huiman jännittävä loppuhuipentuma. Jonka  jälkeen saa taas hengittää rauhallisesti, asioiden saavutettua arkisen tasapainonsa ja pahan palkkansa.

Ei kun seuraavaa kaavan mukaan etenevää  teosta odottamaan! Tyylitaituri on luonut oman dekkarikirjojensakin maailman!