Pauliina Rauhala: Taivaslaulu ( Gummerus, 2013)

Taivaslaulu on aiheellaan ja maineellaan luonut odotuksia, joten kun sen vihdoin varausjonosta itselleni sain, sattui niin sopivasti että pienen flunssanpoikasen yhteydessä sain ihan luvan kanssa heti viikonlopun alkaessa mennä peiton alle lepäämään ja lukemaan, ilman mitään ulkoisia velvoitteita. Yhdellä lukemallahan se sitten hujahti! Teksti tosin olikin niin kuvailevaa ja jopa symbolista, että koin hyvänä lukea kirja kerralla läpi, niin sai käsityksen sen rakenteesta ja kirjallisestakin kokonaisuudesta.

Taideteos, jossa on tendenssisisältö! En ihmettele ollenkaan, että kirja sai vuoden 2013 kristillinen kirja -tittelin.      

Kirja kuvaa tosi kaunilla tavalla nuoren avioparin suhdetta lestadiolaisessa ympäristössä, niitä kipuiluja ja rasitteita, joita yhteisön opetus avioelämästä ja lasten vastaanottamisesta ( lue: ehkäisyn kieltämisestä) tuoreelle rakkaussuhteelle ja perhe-elämälle aiheuttaa. Vilja kokee olevansa liian hentorakenteinen jatkuviin raskauksiin, lopputuloksena on vakava masennus ja sairaalahoitojakso. Aleksi taipuu lopulta ottamaan vastuulleen sterilisaation, jotta voisi pelastaa sekä vaimonsa elämän ja oman rakkautensa häneen.

Harva ihminen nykypäivänä joutuu tällaiseen paineeseen yhteisön takia, mutta muutos ja henkilökohtainen kasvu, jota Pauliina Rauhala hienosti kuvaa, on meille kaikille yhteinen. Siksi samaistumiskohteena voi varmaan olla jokainen nainen  ja mieskin, niin läheltä perhe-elämä meitä jokaista joko koskettaa tai on ainakin koskettanut lapsuudessa. Tässä tapauksessa koen, että kirjallisuuus voi muuttaa maailmaa, myös antamalla lestadiolaisyhteisön ulkopuolella eläville hienon kuvauksen ja jopa tietopaketin liikkeen sisällä elävien maailmasta. Yhden tulkinnan siitä, mutta ei todellakaan kapeimman!