Kun isäni vaimo kuoli kolme kuukautta sitten ja kun samoiin aikoihin aloitin työt kirjaston kotipalvelussa, tulivat vanhuus ja kuolema harmillisen tosiksi - niiltä ei voinut enää ummistaa silmiään tai laittaa niitä jonnekin sivuun, jonain toisena päivänä katsottavaksi. Ne olivat siinä ja juuri nyt, vaikka en millään olisi halunnut.
Nyt, muutaman kuukauden sopeutumisvaiheen yhtenä osana tuntuu olevan asiaan ja aihepiiriin teoreettisesti tutustuminen - Hanna Jensenin kirja omakohtaisena raporttina ja selviytymistarinana on kiinnostavampi kuin pelkkä tietokirja. Tunteet antavat samaistumispinnan!
Hirmu hieno teos. Koko järkytys ja prosesin eri vaiheet saavat näkyä ja tuntua, saa tulla näkyväksi se, minkä työelämä ja julkisuus torjuvat... Kaunis kuvaus isän ja tyttären lähentymisestä, kaunis kuvaus heidän suhteensa paremmasta loppuvaiheesta!
Usko ihmiseen ja kaikesta selviämiseen vahvistuu. Luottamus kasvaa. Kiitos jakamisesta!
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti